Vielä ennen orrelle kiipeämistä meillä oli aikaa tutustua hieman Hetan kylään. Kävimme tarkistamassa aamuisen lähtöpaikan, ettei lähdön hetkellä sitten enää tarvitsisi ihmetellä, missä veneranta oikein on. Orsipaikan olimme varanneet Jussan tuvalta, jossa pääsimme myös saunaan ja söimme hyvän iltapalan. Sieltä meille ystävällisesti varattiin myös seuraavan aamun venekyyti Ounasjärven etelärannalle, josta varsinainen vaellus vasta alkoi.

Seuraavana aamuna puoli kymmenen kieppeillä suunnistimme venerantaan, josta lähtö olisi. Mahat oli syöty pullolleen aamiaista, joka Jussan tuvalla olikin hyvin runsas ja monipuolinen. Ostimme myös kahvia mukaan pulloihin. Kahvit oli tarkoitus nauttia jossakin matkan varrella levähdettäessä. Niin tehtiinkin, mutta ainakin minun kahvini oli siinä vaiheessa iltapäivää jo aivan haaleaa, mutta virkisti se kuitenkin sen verran, että jaksoimme taas jatkaa taivallusta.

Venerantaan tuli myös eräs pariskunta kyytiä odottamaan. Paikallinen kelloseppä Tuomo oli venemiehenä. Kellosepän töiden ohella hän kuljetti vaeltajia ruska-aikaan veneellään Ounasjärven yli ja siirsi heidän autojaan joko Hetasta Pallastunturille tai toisin päin riippuen siitä, kumpaan suuntaan vaeltajat olivat menossa.

Venekyyti maksoi 10 euroa hengeltä, ja tulipa vain mieleeni, kuinka monta euroa kyytimaksuista mahdettiin ilmoittaa verottajalle. Meille ei ainakaan mitään kuittia annettu eikä tarjottu, mutta emme sellaista kyllä kyselleetkään. No, eipä se minulta ole poissa, enkä kyllä kadehdi Lapin yrittäjiä. Täyttä ja kovaa työtä se on, tekipä sitten mitä tahansa. Se kyllä täytyy vielä sanoa, että palvelu on hyvin ystävällistä. Asiat kerrotaan myös ilman, että niitä tarvitsee erikseen kysellä. Miten sitä etelästä tulleena edes osaisi kaikkea kysyä!

Niinpä perjantaina 13.9. istahdimme Tuomon veneen kyytiin ja huristimme Ounasjärven yli. Sää oli poutainen, mutta pilvinen. Onneksi ei kuitenkaan satanut, vaikka ainakin minä olin jo lähtiessäni päättänyt, etten valita ilmoista. Auringonpaiste olisi tietysti ihanaa, mutta varusteiden piti olla sen mukaiset, että sateessakin pärjäisi.

Ensimmäisen päivämme vaellusmatka oli yksi reissun pisimmistä, noin 13 kilometriä. Tämä siksi, että Sioskurun autiotupa, jossa olimme ajatelleet yöpyä, oli sellaisen matkan päässä. Maasto oli vaihtelevaa. Oli metsäpolkuja, pitkospuita ja sorastettuja kävelypolkuja. Ruskaa alkoi näkyä jo enemmän. Erityisesti keltaisia sävyjä oli paljon, mutta myös punainen väri pilkisteli ihanasti maasta.

Noin viiden kilometrin taivalluksen jälkeen saavuimme ensimmäiselle pysähdyspaikalle, Pyhäkeron autiotuvalle. Siihen emme kuitenkaan jääneet kuin lounaan ajaksi ja jatkoimme matkaa kohti Pyhäkeron huippua. Aurinko alkoi paistaa, ja matka joutui. Nousu ei kuitenkaan ollut mikään läpihuutojuttu, mutta kun välillä vähän lepäilimme ja nautimme ne Jussan tuvan haaltuneet kahvit, jaksoimme kuin jaksoimmekin kiivetä Pyhäkeron huipulle. Siellä eräs ystävällinen vastaantuleva vaeltaja tarjoutui ottamaan meistä yhteiskuvan, ja tietysti suostuimme. Olihan todiste huipulle pääsystä mukava muisto ja hyvä olla olemassa, jos joku vaikka epäilisi saavutustamme.

Loppumatka kohti Sioskurun autiotupaa olikin helppoa laskua. Kun saavuimme sinne, oli siellä jo runsaasti porukkaa. Osa oli kastunut sadekuuron alla, mutta me olimme tulleet sen verran jäljessä, että säästyimme kastumiselta.

Kaiken kaikkiaan tuvassa yöpyi sinä yönä 14 ihmistä. Lämmintä ainakin riitti, mutta nukkuminen oli vähän sitä sun tätä, kun jokainen nukkuja kääntyili ja vääntyili makuupussissaan ja kahisutteli makuualustojaan. Minä olin saanut vaelluskaveriltani lainaksi ilmapatjan. Patjan kunnon testaus oli jäänyt minulta tekemättä ja ikäväkseni aamulla huomasin, että kaikki ilma oli kadonnut patjasta, ja minä makasin kovalla laverilla.

Asialle ei siinä vaiheessa kuitenkaan voinut enää mitään, joten sama toistui jokaisena yönä. Illalla puhalsin patjan täyteen vain kohta huomatakseni, että ilma hävisi patjasta. Aika ikävältä se tuntui, mutta sitä ihmettelin, että selkäni, jonka vaelluskestävyyttä olin vähän etukäteen pelännyt, ei ollut asiasta moksiskaan. En kertaakaan koko reissulla valitellut selkäkipua, joka kotioloissa on tavallinen vaivani.