Noin siis kirjoitin ihanalle Aleksille viime syyskuussa. Aleksi ymmärsi suorasukaisen ilmoitukseni, ja ihme olisi ollutkin, ellei olisi ymmärtänyt. Sen jälkeen en ole kuullut hänestä enää mitään. Joskus mukavat yhteiset virtuaalihetkemme palaavat mieleeni. Lähinnä ne saavat hymyn nousemaan huulilleni. Katkeruutta en tunne, joskus pientä haikeutta kyllä.

On kummallista, että ihmiset, jotka tuntuisivat niin hyvin sopivan toisilleen, eivät toisiaan koskaan tavoita. Aina jää ilmaan kysymyksiä: Entä jos…? Millaista olisi ollut, jos…? Miksi ei…? Niin paljon turhia kysymyksiä, joita ei kannata edes miettiä sen enempää, koska ei niihin ole olemassa vastauksia, sen paremmin oikeita kuin vääriäkään.

Aleksi ei ole ainoa mies, jonka kohdalla tunnen Rouva Fortunan kohdelleen minua epäoikeudenmukaisesti. Vai liekö kyse sitten siitä, että itse aina hairahdan minulle aivan vääriin ihmisiin. En silti kuvittele, että monikaan jollakin tavalla ”väkivalloin” ja ”pakottamalla” lopetetuista suhteista olisi johtanut mihinkään elämänikäiseen yhteiseloon. Niin tyhmä en sentään ole! Mutta olisin halunnut elää suhteet loppuun. Sillä tavoin loppuun, ettei enää olisi jäänyt mitään mietittävää ja jossiteltavaa.

Useinkaan syy ei ole minussa. Minulla olisi kyllä ollut rohkeutta katsoa, mihin asti rahkeet riittävät. En myöskään ole koskaan pelännyt jonkin asian mukanaan tuomaa epämukavuutta tai jopa murhetta, sillä nehän kuuluvat elämään. Mutta miehet ovat vetäytyneet. Ehkä he ovat pelänneet jotakin. On turvallisempaa pysyä samalla tutulla polulla, jota on seurannut jo vuosikymmenet. Vaatii todellista rohkeutta riuhtaista itsensä lopullisesti irti menneestä ja heittäytyä tyhjän päälle, josta saattaa seurata rankkakin pudotus.

Joskus ajattelen, että minä mietin liikaa asioita. Olisi helpompaa lennellä kuin kesäperhonen kukasta kukkaa, ja kun yhdestä kukasta mesi loppuu, rientää seuraavaan selittelemättä ja asioita selvittämättä. Mutta se ei sovi minulle. En halua tietoisesti loukata ketään enkä myöskään jättää asioita puolitiehen. Se on raskas osa, mutta tällainen olen.

Palataan kuitenkin vielä aikaan, jolloin Aleksiin tutustuin ja jolloin myös seurustelin. Seurustelukumppanilleni olin sanonut jo alussa, että meidän seurustelumme ei koskaan tulisi johtamaan vaikkapa yhdessä asumiseen tai avioliittoon. Se kestäisi aikansa, mikä se sitten mahtoi ollakaan. Sitä en osannut sanoa. Sanoin myös, että mies oli aivan vapaa etsimään sellaista seuraa, joka halusi kiinteämmän suhteen kuin minä.

Mies ei sanomisiani tuntunut ottavan tosissaan. Joskus syksyllä hän ehdotti, että toden totta muuttaisin asumaan hänen isoon taloonsa. Kieltäydyin kohteliaasti, mutta ehdottomasti. En koskaan muuttaisi hänen luokseen. Siitä olin aivan varma. Olin saanut tarpeekseni siivoamisesta ja ruuanlaitosta, joka sekin tuntui miehelle olevan hyvin tärkeä seikka.

Kerran jutellessamme menneisyydestämme, hän mainitsi, että hänen entinen vaimonsa oli ollut lähes yhtä hyvä ruuanlaittaja kuin minä. Näin punaista! Ruokaa laittamaanko hän tarvitsi naisen, ihmisen? Kiehuin kiukusta. Kaiken lisäksi olin huomannut, että ruuanlaitto tosiaankin tuntui olevan minun tehtäväni talossa. Toki mies aina auttoi siinä ja hommasi ruokatarvikkeet, mutta muuten se kyllä jäi minun vastuulleni.

Muutenkin tuntui ruoka olevan miehelle hyvin keskeinen asia elämässä. En sitä oikein käsittänyt. Kun minä olin vastikään päässyt sutjakkaan kuntoon laihduttamalla, alkoivat kilot taas kertyä takaisin, kun talossa oli aina ruokaa paljon enemmän kuin tarvittiin ja ehdittiin syödä. Ei minua kukaan pakottanut syömään, sitä en tarkoita. Kyllä jokainen suupala meni suuhuni oman käteni kautta.

Mutta olisi ollut helppoa kieltäytyä, jos herkkuja ei olisi lainkaan ostettu. Siihen aikaan pidin irtokarkeista. Ei olisi pitänyt sanoa siitäkään mitään, sillä nyt alkoi olla irtokarkkeja jokaisena viikonloppuna. Kielsin miestä ostamasta niitä, mutta kesti aikansa ennen kuin hän uskoi, että olin tosissani. Karkkien tilalle tuli sitten muuta: viinereitä, croissantteja, homejuustoa ja kaikenlaista, mistä mies tiesi minun pitävän. Hän ilmiselvästi yritti pitää minut tyytyväisenä ruualla. Mutta mitä enemmän ruokaa oli, sen tyytymättömämpi koko suhteeseen ja asiain tilaan olin minä.