Eilen mulla oli taas ruuanlaittopäivä. Se tarkottaa sitä, että ku vaan itelleen evästä laitteloo, niin sitä ei tarvihte tehä kovin usein. Varsinki jos on sen tyylin ruuanlaittaja, ku mää oon. En nimittäin osaa tehä pieniä annoksia, vaan ruokaa valamistuu aina melekeen ku kokonaisen komppania tarpeisiin. Niin kävi taas eilen.

Mää oon päättäny, että yritän ensin käyttää pois kaikki entiset ruokatarpeet ja meen kauppaan vasta sitte, ku on ihan pakko. Nymmää aattelin tehä janssoninkiusausta. Mulla oli yks janssonvilerasia jääkaapissa, ja kermaaki näky olevan. Lisäks siihen tarvitaan sipulia ja perunoita.

Kylymäkellarista löyty punasia perunoita, joita PY viime kesänä vilijeli. Ne aattelin laittaa kiusattaviks, ku ne on semmosta pehemeää laatua. Lisäks sieltä löyty porkkanoita ja punajuuriaki. Neki PY:n kasvattamia. Toin ne samalla tänne ylös, mutta punajuuret saa vielä oottaa aikoja parempia. Porkkanat kumminki pesin ja pistin kiehumaan.

Sitte vaan kuorimaan perunoita ja sipulia. Kaks pataattiaki mulla oli ja nekin kuorin ja pilippusin samaan lootaan. Aineksia tuli tietenkin ison vuuallisen verran. Mutta ei se mitään, aattelin. Nythän on taas ruokaa koko viikoks. Mää syön töissä pääruuan puoliltapäivin, mutta oon huomannu, että kotona on hyvä syyvä vielä toinen lämmin ruoka. Muuten mää kulen koko illan jääkaapilla katellen sieltä jotaki syötävää.

Kiusausta piti paistaa yli tunti. Sitte alako perunat tuntumaan semmosilta, että huonohampaisetki pystys niitä syömään. Otin vuuan uunista ja heitin sinne vielä pari esipaistettua juustopatonkia paistumaan. Kohta mulla oliki lautasella hyvää, PY: n kasvattamista perunoista tehtyä kiusausta, saman herran kasvattamia porkkanoita ja leipäpuolella vastapaistettua patonkia. Kyllä kelepas taas maistella. Suolaa jouvun pikkusen lisäämään. Oisko kumminki yks janssonrasia liemineen ollu pikkusen liian vähä niin isoon satsiin.

Mutta elämässähän on niin, tai ainaki meijät on luterilais-topeliaanisesti kasvatettu niin uskomaan, että nautintoa seuraa aina kärsimys. Niin tässäki tapauksessa kävi.

Mun kipeä käpäläni ei tykänny yhtään siitä, että sen ensin piti kuoria perunat ja sipulit ja sitte vielä siliputa ne pieniks. Mää huomasin, että se alako vihotella heti, ku se näkiki ison veiten, jolla sen se homma piti tehä. Mutta mää en tuntenu armoa sen enempää käpälää, ihteäni ku perunoitakaan kohtaan.

Sen jäläkeen oliki koko loppupäivä, ilta ja vielä kulunut yöki yhtä tuskaa. Kättä pakotti armottomasti eikä se toennu sen paremmin kuumasta ku kylymästäkään käsittelystä. Sopivaa asentoa ei tuntunu löytyvän pystyssä ollen eikä pituuvellaan. Illalla otin viimesen puoskarin määräämän tulehuskipulääkkeen. En tiijä, millä nyt seleviän seuraavaan puoskarikäyntiin asti. Ja onko siitäkään mitään iloa? Mutta joku vikahan siellä täytyy olla, ku se tavallisista töistä tuloo noin kipeäks.