Vaikutti vähän siltä, ettei Isäntä itsekään tiennyt, minne meitä oli johdattamassa. Suuntasimme nimittäin risukkoon, vaikka oikea polkukin olisi ollut aivan vieressä. Kun kumpikaan meistä, ei Rotta enkä minä tiennyt, minne oli tarkoitus mennä, seurasimme perässä, vaikka risukoissa rämpiminen ei kuulunut kummankaan mielipuuhiin.

Aikamme rämmittyämme tulimme valtavan kokoisen kivenjärkäleen juurelle. Rotta kuului kutsuvan sitä siirtolohkareeksi. Minulle tuo nimitys ei sanonut mitään, joten en vaivannut sillä enempää päätäni. Kivi kuin kivi, mutta myönnettävä on, että tällä kivellä totisesti oli kokoa ja näköä. Rotta kuului kyselevän sen korkeutta, ja Isäntä arveli, että kyllä se ainakin kymmentä metriä lähenteli. Vai niin, tuumiskelin, enpä tullut tuostakaan hullua hurskaammaksi. Jos kivi olisi ollut loivempi, olisin oitis kipaissut sen huipulle katselemaan hiukan maisemia. Mutta se oli niin jyrkkä, ettei ollut pienintäkään toivetta päästä sen päälle. Niinpä kiersimme sen ja jatkoimme matkaa.

Risukosta päästyämme tulimme kuraiselle polunpätkälle. Rotta kuului valittavan polun kuraisuutta, mutta Isäntä kehotti häntä muistamaan, että jokaisella linnoituksella oli vallihautansa. Mitähän sekin taas mahtoi tarkoittaa? Mihin ihmeen linnoitukseen oikein olimme matkalla? Päätin katsoa, mitä tuleman piti ja seurasin perässä.

Viimein alkoivat maisemat näyttää tutuilta. Olimme tulleet paikkaan, jota Rotta kutsui Tonttuvuoreksi. Ei Tonttuvuori paikan oikea nimi ollut, mutta koska Rotan muisti pätki milloin enemmän, milloin vähemmän, tuota nimitystä hän nyt tuntui käyttävän. Eipä silti, paikka muistutti kyllä minunkin mielestäni jollain lailla tonttujen ja miksei menninkäistenkin asumusta. Siellä oli kota ja muitakin sellaisia rakennuksia, joissa tontut hyvinkin olisivat saattaneet viihtyä. Mutta mikään linnoitus se ei kyllä mielestäni ollut. Isäntä oli tainnut erehtyä pahemman kerran.

Rotta taas taisi yhdistää paikan joulun ajan tapahtumiin ja kutsui sen tähden paikkaa Tonttuvuoreksi. Isäntä oli näet kertonut hänelle, että joulun alla täällä järjestettiin lapsille poroajeluita ja muutakin jouluista ohjelmaa. Nyt ei ollut joulu lähelläkään, paitsi takanapäin, joten aika autiota ja hiljaista täällä näytti olevan. Tontut ja menninkäiset taisivat olla nukkumassa talvea ja joulua odotellessaan.

Kun nyt täällä olimme, ehdotti Isäntä, että voisimme jättää tontuille joitakin jouluisia lahjatoiveita. Jospa ne sitten toteutuisivat. Minä en ymmärtänyt siitäkään paljon mitään, mutta jos toivoa pitäisi, niin ainakaan en ensi jouluna, jos vielä täällä tallustan, halua sellaista vaaleanpunaista, vinkuvaa porsasta, joka viime jouluna paketistani paljastui. Siellä porsas parka lojuu käyttämättömänä milloin missäkin nurkassa. Minusta on suorastaan iljettävää ottaa se hampaisiini, saati alkaa kiusata sitä puremalla niin, että se vinkuu tuskissaan.

Sen sijaan haluaisin uuden narupötkön, sellaisen pienen, joka sopii mukavasti leukojen väliin. Sellaista on mukava puistella ja retuuttaa silloin, kun olen oikein iloinen tai haluan muuten vain vähän leikkiä. Vanha naru on jo kovin resuinen, sillä se on ollut rakkaimpia lelujani ja sen tähden saanut välillä kovaakin kyytiä leuoissani.