Siinä pientä ja suloista erilaisiin laitteisiin kytkettyä vauvaansa katsellessaan välähti Soilen mieleen, että lapsi olisi kastettava, koska hänen elämänlankansa oli niin hento ja hauras. Jo yöllä narkoosista heräillessään oli hän hoitajan välityksellä lähettänyt teho-osastolle viestin, jossa kertoi, että jos lapsi tarvitsi hätäkasteen, olisi hänelle annettava seuraavat nimet.

Kolme nimeä oli Soile valinnut. Ensimmäinen oli yhteensopiva vanhemman tyttären nimen kanssa. Kaksi muuta olivat lasten isoäitien toisia nimiä, kun taas vanhempi tytär oli saanut isoäitien ensimmäiset nimet. Yöllä Mikolle soittaessaan oli Soile kertonut myös hänelle, mitkä nimet hän vauvalle oli valinnut. Olihan nimistä toki puhuttu Mikon kanssa alustavasti jo etukäteen, niin että aivan yksin ei Soile nimiasiaa päättänyt. Ja vaikka olisi päättänytkin, niin kyseessä oli joka tapauksessa hätätilanne.

Nyt Soile mainitsi hätäkasteesta uudelleen hoitajalle. Mutta tämä sanoikin, ettei mitään hätäkastetta tarvittu. Koska vauva kerran oli elossa, vaikka nukkuikin koko ajan, saattoi sairaalapastori saapua osastolle vauvaa kastamaan. Asiaa alettaisiin heti hoitaa. Perheelle ilmoitettaisiin, milloin pappi olisi paikalla ja ristiäiset voitaisiin pitää.

Soilen iso sänky oli saatava pois ahtaalta osastolta. Sydän itkien jätti Soile vauvan nukkumaan ja lähti omaan huoneeseensa. Aika tuntui matelevan eteenpäin, kun tietoa vauvan tilasta ja hänen kastamisestaan odoteltiin.

Iltapäivällä Soilelle soitettiin, että nyt oli pappi tullut. Perhe lähti ristiäisiin. Eivät olleet juhla-asut kovin hienot, eivät myöskään kampaukset, kun kastejuhla alkoi. Soile oli sairaalan yöpuvussa ja aamutakissa, Mikko ja tytär niissä vaatteissa, mitkä aamulla lähtiessään olivat kiireellä päälleen kiskaisseet.

Mutta kastettava oli kaunis kuin kaunein kukka. Hän lepäsi liikkumatta vuoteessaan pieneen valkoiseen kastemekkoon puettuna kuin kuka tahansa kastettava vauva. Hetki oli liikuttava ja herkkä. Soile itki avoimesti, mutta Mikko ja tytär yrittivät pidätellä kyyneliään. Myöhemmin tytär kertoi, että yritti olla itkemättä, kun ei isäkään itkenyt.

Soilen sairaalakassiin varaamalla kameralla oli nyt käyttöä. Mikko otti monta kuvaa vauvasta ja koko perheestä. Myöhemmin ne olivat kultaakin arvokkaampi muisto pienestä kuolleesta tyttärestä.