Jännittyneenä jäi Punahilkka odottelemaan, millaisen viestimen välityksellä hän Sudesta seuraavan kerran kuulisi, jos ylipäätään kuulisi. Ainahan oli olemassa mahdollisuus, että liika avoimuus ja rehellisyys tutustumisen ensi metreillä oli varmin keino saada susi luikkimaan häntä koipien välissä pakoon.

Sen riskin oli Punahilkka nyt kuitenkin ottanut, eikä kerran bittiavaruuteen lennätettyä viestiä enää takaisin saanut, vaikka päällään olisi seisonut tai polvillaan rukoillut. Siellä se oli Suden postilaatikossa, ellei nyt sitten jokin häiriö bittiavaruudessa ollut saanut viestiä kuin ihmeen kaupalla syrjäpoluille eksymään.

Siihen taas ei Punahilkka uskonut, sillä hänen tietämyksensä mukaan ei niin ollut hänen viesteilleen vielä koskaan käynyt. Tai mistäpä sen nyt niin varmasti osasi sanoa? Kukaties juuri se susi, joka Punahilkan elämää sulostuttamaan oli tarkoitettu, olikin jäänyt hänen viestiään vaille ja iäksi siirretty menetettyjen taljojen joukkoon.

Mutta niin tai näin, menneitä ei Punahilkka surrut kuin sen verran kuin oli tarpeen, jotta murehtimiskiintiönsä täyteen saisi. Uusille susipoluille hän aina suunnisti uteliaana, iloisena, silmää vinkaten ja punahilkkakoristaan puhelinnumerolappusia kaivellen ja polulle tiputellen.
 
Joskus se vielä tärppäisi. Jonakin päivänä juuri se oikea Susi Punahilkalle nostaisi polulta rypistyneen, kenties jonkun toisen hylkäämään lappusen, tavailisi siitä auringon ja sateen haalistamat hailakat numerot, näppäilisi ne kännykkänsä näyttöön ja muutaman hälytysäänen jälkeen kuulisi Punahilkan nauravan ja innostuneen äänen.
 
Siihen jäisi Susi koukkuun eikä irti pääsisi. Ja kun sitten kahvikupposen ääressä Susi Punahilkan tapaisi ja hänen intensiivisen punahilkkakatseensa kohtaisi, olisi Susi Punahilkalle myyty susi eikä mitään muuta enää ikinä olla haluaisikaan.
 
Ja Punahilkka tuntisi aivan samoin, sulkisi silmänsä Suden pieniltä puutteilta ja arvostaisi sitä kaikkea hyvää ja kaunista, jota Sudessa oli yllin kyllin. Silittäisi Suden takkuturkkia ja nauttisi tästä sydämensä kyllyydestä ja onnellisena siitä, että juuri tällainen susi hänet halusi ja hänen polulleen oli osunut.

Tällaisia Punahilkka tuumiskeli, kun puhelin eräänä iltana pirahti, ja sen näytössä näkyi Punahilkalle tuntematon numero. Sydän pamppaillen Punahilkka vastasi ja latasi ääneensä kaiken sen punahilkkamaisuuden, jonka itsestään irti sai.
 
(Myöhemmin kertoi Susi, että juuri se manna ja hunaja, joka Punahilkan äänestä tihkui, varmisti hänelle lopullisesti, että tämän hunajaisen Punahilkan hän tapaisi ja susi-illalliselle veisi, vaikka se hänen viimeinen tekonsa olisi.)