Uusi aamu valkeni taas kirkkaana ja aurinkoisena. Pilvenhattaraakaan ei sinisellä taivaalla näkynyt. Jossain vaiheessa yötä oli Susi kantanut Punahilkan vuoteeseen, ja siellä lämpimän peiton alla toistensa sylistä he nyt hitaasti ja nautiskellen heräilivät. Kello kävi vasta seitsemää, joten heillä oli hyvää aikaa nauttia toistensa lämmöstä ja läheisyydestä ennen aamiaista.

”Alkupalat” nautittuaan ja varsinaista aamupalaa odotellessaan he suunnittelivat, miten tämän päivän ja yhteisen aikansa viettäisivät. Mökkeilyn, purjehtimisen, kulttuurin, matkustelun ja muun sellaisen lisäksi Susi harrasti myös moottoripyöräilyä. Hänellä oli autotallissaan useita erilaisia kulkupelejä museopyöristä aina viimeistä huutoa oleviin pyöriin. Niinpä hän ehdotti, että päivä voitaisiin käyttää tutustumalla lähiympäristöön ja miksei vähän kauemmaksikin moottoripyörällä taival taittaen.

Se sopi Punahilkalle erinomaisesti. Ei hän koskaan ollut moottoripyörän kyydissä saati satulassa istunut, vaikka joku treffisusi oli sellaista kyytiä hänelle joskus luvannutkin. Ei hän nytkään aikonut itse ajaa, mutta matkustajan paikalle hän kyllä mielellään asettuisi. Sillä koskaan enää ei Punahilkka aikonut kieltäytyä, jos hänelle jotakin uutta kokemusta tarjottiin, jos sen toteuttaminen oli hänen uskalluksensa rajoissa. Ja joskus tuntui hienolta, kun pelkonsa sai voitetuksi vaikkapa jonkun suden hyväksyvässä ohjauksessa ja lempeällä opastuksella.

Niin päätettiin, että aamiaisen jälkeen lähdettäisiin liikkeelle moottoripyöräkyydillä. Kuinka ollakaan Suden varastoista tietysti löytyi sopivat varusteet myös Punahilkalle, niin ettei tämän tarvinnut minihameessa ja korkokengissä tarakalle istahtaa. Tamineita sovitellessaan tuumaili Punahilkka, ettei tainnut olla aivan ainoa hilkka, jota tällä tavoin oli kyyditty moottoripyörällä ympäri eteläistä Suomea.

Mutta sitten hymähti hän ajatuksilleen ja päätti nauttia moottoripyöräajelusta täysin siemauksin. Eihän Susikaan ollut ainoa, tuskin edes viimeinen susi, joka Punahilkan mettä ja hunajaa oli valutellut tai tästedes valuttelisi, tuumi Punahilkka hirtehisesti ja vilkaisi Suteen naurunkure suupielessään.

Saatuaan raskaat  ja kankeat tamineet viimein kammettua päälleen tunsi Punahilkka itsensä aivan Michelin-ukoksi,, mutta huomasi kyllä päivän mittaan, että varusteet olivat erinomaiset juuri tähän tarkoitukseen.

Kaunis lauantaipäivä kului kuin siivillä Punahilkan ja Suden matkatessa halki loppukesäinen maaseudun sen tuoksuja nuuhkien ja maisemia katsellen. Välillä he pysähtyivät kahville tai ruokailemaan ja kävivätpä he tutustumassa taidenäyttelyynkin, kun sellainen matkan varrelle osui.

Muistoksi näyttelystä Susi osti Punahilkalle pienen taulun, joka nyt koristaa Punahilkan kodin seinää ja on muistutuksena siitä, että tämä Susi todellakin oli kerran Punahilkan elämässä. Tämä Susi on lihaa ja verta, ei haavekuva eikä uni, vaikka näin jälkikäteen ajatellen Punahilkasta joskus sellaiselta tuntuukin. Ja miten sattuikaan! Taulun nimi on ”Punahilkka”.