Lopun päivää Liisa nautiskeli vapaapäivästään kotosalla hemmotellen itseään kylvyllä, manikyyrillä ja kasvonaamiolla. Illalla hän kävi hyvissä ajoin nukkumaan. Huomenna olisi raskas päivä, kun koko päivän pitäisi esittää sulhasensa kuolemalle menettänyttä surevaa morsianta. Tuli muistaa itkeä sopivissa kohdissa ja kertoa kaunista rakkaustarinaa, joka niin yllättäen oli katkennut.

Aamulla Liisa heräsi jo hyvissä ajoin. Hän oli jo eilen katsonut valmiiksi vaatteet, jotka tänään pukisi ylleen. Ei hän täysin mustiin halunnut pukeutua: se olisi jopa Liisasta itsestään ollut hiukan liian kolkkoa. Mutta kaapista oli löytynyt sopiva tummanharmaa jakkupuku ja sen alle valkoinen paitapusero. Jalkaan vielä mustat, ei kovin korkeakorkoiset kengät ja siinä oli oikein hyvä suruasu. Kyllä sillä olisi kelvannut oikeaakin vainajaa surra, saati sitten mielikuvituksen tuotetta.

Peiliin vilkaistessaan huomasi Liisa olevansa kovin terveen ja hyvinvoivan näköinen: ei ollenkaan sellainen, joka koko eilisen päivän ja kuluneen yön oli itkenyt ja surrut kuollutta sulhastaan. Asialle täytyi tehdä jotakin. Liisa oli taitava meikkaamaan, eikä aikaakaan, kun peilistä näkyi kalvakkaihoinen, mustin silmänympäryksin ja väsynein, punareunaisin silmin maailmaa katseleva surija. Kenellekään ei enää voinut jäädä epäselväksi, että Liisa oli itkenyt ja kovasti.

Aikaansaannokseensa tyytyväisenä Liisa lähti töihin. Onneksi nytkin oli kirkas talvipäivä, joten Liisa saattoi peittää nuutuneen ja valjun olemuksensa mustien lasien taakse, niin etteivät vastaantulijat kiinnittäneet häneen suurta huomiota. Varsinainen näytelmä näyteltäisiin vasta työpaikalla…