Juhlapäivä koitti. Kaikki muistavat, miten kylmä, tuulinen ja sateinen se tänä vuonna oli. Sää ei kuitenkaan latistanut juhlien tunnelmaa. Kuulumisia vaihdettiin ja pöydät notkuivat herkkuja, kuten ne tässä talossa aina tapasivat notkua. Kesken kaiken huomasi sisareni, että ylioppilaan kummisetää ei paikalla näkynyt. ”Eikö Veikko tullutkaan? Eikö hän sairauksiltaan kyennyt?” ihmetteli sisareni ääneensä. Äiti vastasi, miten lukuisia kertoja oli yrittänyt kummisetää tavoittaa, mutta jatkuvasti puhelu kymmenien hälytysäänten jälkeen meni vastaajaan. ”Jotain on nyt tapahtunut. Makaako Veikko tiedottomana sairaalassa, niin ettei kykene vastaamaan, vai onko hän kuollut?” oli seuraava kysymys.
 
Asiaa pohdittiin puolelta ja toiselta. Oli toki mahdollista, että jotain todella vakavaa oli sattunut. Mutta kenen puhelimessa riittäisi latausta viikkojen, jopa kuukausien ajaksi, niin että joka kerta soitettaessa puhelin hälytti, vaikka kukaan ei sitten puheluun vastannutkaan. Tämä järkiselitys oli sitten mukamas riittävä. Muistan, miten itse oikein kovasti olin sen kannalla, ja vielä eilenkin, kun asioitten oikea laita minulle sitten kerrottiin, ihmettelin, miten se oli mahdollista.
 
Oli tapahtunut näin. Naapurit olivat hälyttäneet poliisit, kun Veikon asunnosta oli alkanut levitä outoa hajua. Kun poliisit sitten tulivat ja menivät asuntoon, löysivät he Veikon jo pahasti mädäntyneen ruumiin. Tämän hetkinen arvio on, että Veikko olisi kuollut jo 15.4. eli lähes neljä kuukautta sitten.
 
Miten tällaista pääsee käymään? Veikko asui kerrostalossa, jossa hänellä oli jokunen tuttava, joiden kanssa hän oli tekemisissä. Mikseivät tuttavat ruvenneet ihmettelemään, missä Veikko oli, kun hänen autonsa seisoi käyttämättömänä pihassa viikosta toiseen? Eikö tuttaville muuten tullut mieleen, mitä Veikolle, yksinäiselle ihmiselle mahtoi kuulua? Eipä tainnut tulla.
 
Entä sitten muut lähistöllä liikkuneet ja olleet ihmiset. Vastako nyt alkoivat ensimmäiset mädäntyneen hajut tulla naapureiden neniin? Eikö se, että naapuria ei ollut näkynyt tai asunnosta ei ollut kuulunut mitään ääniä kuukausiin aiheuttanut minkäänlaista levottomuutta ihmisissä? Postinkantaja kävi ovella päivittäin. Hän kuului ihmetelleen, kun postit eivät enää kunnolla mahtuneet postiluukusta sisään. Ei sitten tullut mieleen, että kaikki ei tainnut tässä asunnossa olla kohdallaan, kun postia ei korjattu pois postiluukun alta eikä postinjakelukeskeytystäkään ollut tehty.
 
Eniten kai kuitenkin täytyy ihmetellä sitä, etteivät lapset olleet pitäneet isäänsä minkäänlaista yhteyttä. Poliisi hälytti paikalle Veikon pojan, joka pääsi käsiksi isänsä puhelimen tietoihin. Niistä näkyi, että Veikon kummipojan äiti oli yrittänyt soittaa useita kertoja. Tytär otti sitten yhteyttä kummipojan äitiin, joka nyt vasta sai kuulla, että Veikko oli kuollut. Puhelun aikana selvisi sekin, että tytär oli viimeksi puhunut isänsä kanssa useita vuosia sitten. Välit olivat tuolloin menneet poikki, eikä kumpikaan ilmeisesti ollut yrittänyt niitä korjata. Nyt hän kyseli isänsä asioita, muun muassa sukulaistensa olemassa oloa itselleen täysin vieraalta ihmiseltä.
 
Näin sivullisena on tietenkin helppo osoitella sormella asianosaisia ja kysellä, miksei tehty niin tai näin. Mikseivät naapurit ja Veikon tuttavat reagoineet aiemmin, entä postinjakaja? Mikseivät lapset tai muut sukulaiset välittäneet sairaasta, yksinäisestä miehestä? Miksi, miksi ja miksi? Loputtomasti miksi –kysymyksiä, joihin tuskin koskaan saadaan vastauksia. Ja vaikka saataisiinkin, ei mikään enää muutu eikä tekemättömiä asioita enää voi tehdä.
 
Sivulliset eivät voi tietää, mikä aiheutti Veikon ja lasten välien viilentymisen, eikä heidän sitä ole tarpeen tietääkään. Tyttärellä on siihen oma selityksensä, Veikolla oli varmasti omansa. Pahalta tuntuu se, että ihminen jää niin totaalisen yksin, ettei edes hänen kuolemallaan tunnu olevan väliä kenellekään. Paitsi tietenkin silloin, jos vainaja on ollut hyvissä varoissa kuollessaan. Silloin useimmat sukulaissuhteet kummasti lämpiävät, ja isä tai äiti tuntuu maailman parhaalta ihmiseltä, jonka jäämistöstä ollaan valmiit vaikka tappelemaan, jos niikseen tulee.
 
Niinpä niin, jokainenhan meistä on hyvä kuoltuaan, usein huomattavasti parempi kuin eläessään. Siitä ovat osoituksena itkevät läheiset suurine kukkapuskineen vainajan arkun äärellä ja toinen toistaan kauniimmat sanat ja korulauseet, joita he kukkalaitteiden kultakirjaimin kirjailluista nauhoista ääni sortuen yrittävät tavailla.
 
Mutta kuinka paljon enemmän iloa olisivat nuo kukat tuoneet, jos ne aikanaan olisi tuotu elävälle ihmiselle? Millainen riemujuhla siitä olisikaan syntynyt, jos nuo nyt yhteen kokoontuneet ihmiset olisivat tulleet vierailulle samaan paikkaan vainajan vielä eläessä? Nyt se kuitenkin on mahdotonta, ja jokainen yrittää paikata sen, mikä aikanaan jäi tekemättä. Se ei kuitenkaan ole paikattavissa, ei nyt eikä koskaan.
 
Niin, Veikko kuoli yksin eikä kukaan lähellä asuvista ollut kiinnostunut hänen kohtalostaan ennen kuin siitä alkoi aiheutua häiriötä ympäristölle. Sopii vain toivoa, että kuolema on ollut nopea ja armelias. Mutta sitäkään emme saa luultavasti koskaan tietää.
 
Sisareni sai pari puhelinnumeroa, joihin voi soittaa, ellei minuun kohtuullisessa ajassa saada yhteyttä. Minut tuo tapaus kirvoitti tähän kirjoitukseen. Veikon kohtaloa ei toivoisi itselleen eikä kenellekään muullekaan. Parempi on toimia joskus turhankin nopeasti kuin jättää kokonaan toimimatta. Joskus voi katsoa omaa napaansa pitemmälle ja nähdä, että lähimmäinen tuossa on myös meidän vastuullamme.