Joulukuu eteni verkalleen erilaisten tunnetilojen vaihdellessa yhtä hyvin Soilen kuin Mikonkin sisällä. Mikolle tuotti suuria vaikeuksia käsitellä eroa ja yhteistä, nyt taakse jäänyttä elämää asiallisesti ja rauhallisesti ilman Soilen syyttelyä ja moittimista. Mikko pysyi sisimmässään siinä uskossa, että hän ei ollut tehnyt mitään väärää. Ei hän halunnut nähdä tai edes kyennyt näkemään omaa osuuttaan Soilen niin sanotussa uskottomuudessa. Hän oli yhä se pikkupoika, jonka äiti oli monta kertaa ilman selityksiä tai anteeksipyyntöjä jättänyt pelkäämään ja itkemään peräänsä.
 
Koko elämänsä ajan oli Mikko tiedostamattaan ja varmasti joskus tiedostaenkin ”kostanut” äidin hylkäämiset omissa naissuhteissaan. Usein hänen puheissaan esiintyi ilmaisu, että kaikki naiset olivat pettureita. Mistä tuollainen käsitys voi ihmisen mieleen koko elämän ajaksi jäädä, ellei lapsuuden traumoista? Omalle äidilleen, jonka Mikko jo saamansa kasvatuksenkin perusteella koki ”pyhänä”, ei tietenkään voinut kostaa. Mutta muut naiset, joiden kanssa hän eli lyhyemmän tai pitemmän aikaa, saivat jokainen tuntea tuon koston elämässään. Kun suhteet sitten kariutuivat, oli syy Mikon mielestä tietenkin petturiluonteisissa naisissa.
 
Soile ei kuitenkaan voi uskoa, että Mikon edelliset vaimot, sen enempää kuin hän itsekään, olisivat olleet pettureita, oman edun tavoittelijoita tai avioliittolupauksiinsa kevyesti suhtautuvia. He olivat tavallisia, vanhan ajan kasvatuksen saaneita naisia, jotka avioon mennessään varmasti olivat päättäneet siinä myös pysyä. Mutta jos aviomies tekee liitosta helvetin omilla asenteillaan, sanoillaan ja teoillaan, vain hullu tai jo täysin alistettu ja nujerrettu, mihinkään kykenemätön ihminen jää sellaiseen liittoon, vaikka kuinka olisi luvannut rakastaa ”aina kuolemaan asti”.
 
Tällä kertaa oli asetelma kuitenkin hiukan toinen. Siitä johtui, että Soile luultavasti oli kaikista Mikon naisista juuri se, joka sai eniten kärsiä Mikon kieroutuneesta mielenlaadusta ja hänen mustasukkaisesta, itsekkäästä ja ahneesta luonteestaan. Soile oli Mikon kolmas vaimo. Lisäksi Mikolla oli takana yksi pitkähkö avoliitto. Nuorempana ja terveempänä oli Mikko ollut se, joka kyllästyttyään vaimojensa ”petturuuteen” tai muihin heille tyypillisiin ominaisuuksiin, jotka Mikon ”täydellisyyden” rinnalla olivat varjo vain, oli kylmästi heittänyt heidän yli laidan. Kyllä hän naisia saisi, siitä ei ollut epäilystäkään!
 
Mutta nyt oli tilanne toinen. Mikolla alkoi olla jo ikää, ja monenlaiset vanhuuden vaivat olivat jokapäiväistä seuraa. Vanhalla, raihnaalla ja kärttyisellä mustasukkaisella miehellä ei enää olisi kysyntää naisten keskuudessa, ei ainakaan nuorten tai nuorehkojen naisten, vaikka omaisuutta ja rahaa olisi miten paljon. Sellaisesta varmasti rinnalla pysyvästä ja kaikki ilkeydet ja pahat sanat nielevästä kuin Soile, oli Mikon turha edes haaveilla. Sen oli Mikko toki itsekin tajunnut. Viisainta oli siis tyytyä Soileen, vaikka tästä löytyikin runsaasti vikoja ja puutteita.

Kaikkein ärsyttävintä oli tietysti se, ettei Soile enää ollutkaan se kaikkeen suostuvainen, taipuisa ja miellyttävä ihminen, jollainen hän alkuun oli ollut. Mutta sen sijaan, että olisi alkanut miettiä omaa osuuttaan Soilen muuttuneeseen käytökseen tai muuttaa omaa käytöstään Soilea kohtaan, Mikko hakikin syitä ainoastaan Soilesta. Syyttelemällä, haukkumalla, alistamalla, vähättelemällä, halveksimalla ja halventamalla kuvitteli Mikko saavansa Soilen takaisin ruotuun ja pysymään vankilassaan. Hän kuvitteli nujertavansa Soilen itsetunnon lopullisesti, kun ei mitään hyvää hänessä   näkisi, saati toisi ilmi. Alistettu ja nujerrettu ihminen ei lähtisi mihinkään, sillä Mikolla ei ollut kuitenkaan varaa menettää Soilea, vaikka tämä kuinka ärsyttävä olisi.
 
Mutta Mikko erehtyi. Muuttamalla käytöstään ja ryhtymällä arvostamaan Soilea niin naisena kuin ihmisenäkin, olisi Mikko vielä saattanut tilanteen ehkä korjata. Mutta eihän Mikko siihen kyennyt! Liekö ollut hänellä haluakaan? Ja kun Soile nyt oli saanut maistaa taas elämää, eivät Mikon heppoiset yritykset, jotka vaihtoivat suuntaa kuin tuuliviiri päivästä ja mielentilasta riippuen kantaneet minkäänlaista hedelmää.
 
Mikko oli käyttänyt etsikkoaikansa. Yli kaksikymmentä vuotta oli hänellä ollut mahdollisuus kehittää suhdetta oikeaan suuntaan. Hän ei ollut tuota aikaa käyttänyt oikein eikä vieläkään, eron kynnyksellä, kyennyt lainkaan muuttamaan käytöstään. Lisäksi Mikkoa korvensi se, että tällä kertaa hän itse oli se, joka jätettiin ja heitettiin yli laidan. Soile ei enää halunnut häntä. Soile oli saanut tarpeekseen taistelusta tuulimyllyjä vastaan. Soile luovutti, kun vihdoinkin halusi myös elää. Mikon rinnalla eläminen oli kidutusta.
 
Toki Mikko käänsi tässäkin kaiken mahdollisen Soilen syyksi. Miksei Soile ollut eronnut jo kymmenen vuotta sitten? Silloin hänellä, Mikolla, olisi ollut vielä jonkinlaisia mahdollisuuksia avioliittomarkkinoilla. Soile vastasi, niin kuin asia olikin, ettei hänellä kymmenen vuotta sitten ollut vielä mitään tarvetta erota. Hänhän oli aikanaan avioitunut siinä uskossa, että he yhdessä vanhenisivat. Mikko oli kuitenkin tehnyt sen mahdottomaksi. Viimeisten vuosien aikana oli Soile havahtunut huomaamaan, miten elämä hänen ympärillään supistui yhä pienemmäksi piiriksi. Ilma tuntui loppuvan ja Soilea ahdisti. Ei hän voinut eikä halunnut elää enää sellaisessa ahdingossa. Soile oli kypsynyt eroon. Nyt, vasta nyt yli kahdenkymmenen vuoden jälkeen hän tunsi olevansa siihen valmis.
 
Mikko unohti tykkänään sen, että itse oli puhunut avioerosta tämän tästä. Miksei sitten ollut itse eronnut? Kaikki nuo eropuheet olivat olleet, nyt Soile sen vasta oikein käsitti, Mikon keino pelon avulla yrittää pitää Soile avioliitossa. Eikö Mikko tiennyt, että pelottelemalla saa kyllä aikaan pelkoa ja näennäistä tottelevaisuutta, mutta kunnioitusta ja rakkautta sillä ei koskaan ansaita. Kaikki nämä vuodet oli Soile epätoivoisesti yrittänyt rakastaa, koska niin oli luvannut. Vasta nyt hän tunnusti itselleen ja muillekin, ettei rakkautta enää ollut. Enää hän ei edes yrittäisi, koska kaikista yrityksistäkin sai osakseen vain kylmäkiskoisuutta ja halveksuntaa. Soile antaisi nyt periksi, vaikka usein myöhemminkin elämässään tuli näkemään omaavansa luonteen, jonka on vaikea antaa periksi mahdottomankaan edessä, vaikka se viisasta olisi ollutkin.