Monta monituista kertaa on Leena noita samoja kysymyksiä itseltään kysynyt saamatta niihin koskaan vastausta.  Elämä kun on siitä kummallinen kapistus, että se tarjoaa meille kyllä erilaisia vaihtoehtoja, usein moniakin yhdellä kertaa. Niistä voi valita kuitenkin vain yhden, ja kun valintansa on kerran tehnyt, ei muita vaihtoehtoja siinä tilanteessa enää ole. Valinnan jälkeen on elämää jatkettava tuon valinnan eteen paiskaamien tosiasioiden pohjalta, kunnes taas on uuden valinnan vuoro.

Lähes yhtä usein, kun samoja kysymyksiä yhä uudestaan ja uudestaan on kysellyt, on Leena tuota iltaa ja sitten seuranneita tapahtumia muistellut. Yhä vielä tuntee hän häpeän ja tuskan punan nousevan poskilleen. Yhä vielä on hän kuulevinaan korvissaan Kallen kovan ja pilkkaavan äänen ja hänen ilkeät, rienaavat sanansa. Yhä, vuosikymmenten jälkeen, tulevat katkerat ja karvaat kyyneleet, ja suru valtaa Leenan sydämen.

Muistoissaan Leena seisoo taas aivan yksin koko juhlaväen edessä. Kukaan ei nouse häntä puolustamaan. Eivät sukulaiset, eivät ystävät, eivät häntä äsken tanssittaneet ja liehakoineet miehet nosta sormeaankaan hänen puolestaan. Hän on niin yksin kuin ihminen yksin voi olla vastassaan vastavihitty aviomiehensä Kalle, ja hetki sitten iloisena joukkona porissut hääväki, joka hiljaisesti kaikkoaa sivummalle peläten Kallen vihaa, mutta seuraa silti kiinnostuneena ja uteliaana, miten Leenan käy.

Seisoessaan siinä yksin ja hylättynä tuntee Leena ensin pelkoa ja hätäännystä. Sydän pompottaa hurjasti rinnassa, ja koko vartalo alkaa vapista ja täristä pelosta ja jännityksestä. Äsken lämpöiseltä tuntunut kesäilta on yhtäkkiä viilentynyt. Leena kietoo käsivarsia ympärilleen saadakseen lämmön pysymään kehossaan. Hän yrittää estää hampaitaan kalisemasta.

Mutta tuo kaikki turhaa. Kaikkialla äsken vallinneet ilo, lämpö, rakkaus ja valo tuntuvat yhtäkkiä kadonneen, ja musta synkkyys, patoutunut viha, ilkeys ja väkivalta aivan huokuvat joka taholta, kun Kalle horjuen, silmät verestävinä ja kuola suupielistä valuen ilmestyy sivuun lakoavan väkijoukon keskeltä ja alkaa lähestyä häntä. Vaistomaisesti Leena kyyristyy vastaanottamaan ensimmäistä iskua.

Kauaa hänen ei tarvitsekaan odottaa. Päästyään horjahdellen Leenan eteen Kalle työntää kätensä taskuihin ja tuijottaa nuorta vaimoaan tovin silmät päässä seisoen. Sitten hän aloittaa. Puolittain hääväkeen päin kääntyen hän alkaa sammaltaa ensin jotain käsittämättömältä tuntuvaa mongerrusta.

Leena sulkee silmänsä ja painaa kädet korvilleen. Hän ei halua kuulla, mutta kuulee silti. Kalle siirtyy aivan Leenan viereen, tempaisee kädet tämän korvilta ja karjaisee: ”Shinähän  khuunteleht, shenkihn nhartunpenikha! Khatsokaa nhyt khaikki thätä mhorshiantha! Oikhein Khristhuksen morshiantha! Niin olhaan puhtoistha ja phyhää, mutha kun shilmä välthää, olhaan heti thoisthen miesthen koplithavana!”

Kalle jatkaa humalaista paasaustaan. ”Tämän kyllä kestän” huomaa Leena ajattelevansa, ”kyllähän kaikki näkevät, miten humalassa Kalle on.” Vapina ja tärinä alkavat vähitellen hellittää, ja Leena silmäilee jo ympärilleen, eikö kukaan tule viemään Kallea pois ja rauhoittumaan.

Mutta Leenan huojennus ja tyytyväisyys on ennenaikaista. Kalle tarttuu Leenaa hartioista ja alkaa ravistella häntä kuin räsynukkea. Leena huudahtaa säikähtäneenä. Sitten hän tuntee kovan iskun palleassaan…