Tyttö lähti sitte laulutunnilleen, ja mää alon kuluttaa aikaani kaupungilla. Kovin palijo kulutettavaa mulla ei ollukaan, reilu tunti vaan. Sato kaiken aikaa, niin että heti ku tytöstä erosin, luikahin lähimpään kauppaan. Ei mulla ollu mitään tarkotus ostaa enkä ostanukaan, mutta sateelta oli hyvä päästä suojaan.

Kauppa sattu olemaan pieni ja kallis putiikki. Kahtelin asioikseni riepuja, joita tarijolla oli. Silimäni osu kirkkaanpunaseen viittaan, jossa oli tupsut helemassa. Ku myyjä näki, että hipelöin sitä, alako se tietenki esitellä sitä vähä tarkemmin. Viitta oli kuulemma kasmiria ja tupsut sitikania! Jo on aikoihin eletty, aattelin. Sitte muistin, että olin kesällä ostanu kirpparilta kahella eurolla justiin samanvärisen ison huivin, jossa oli samallaiset tupsut päissä. En tullu sillon kysyneeks, oliko neki sitikania, mutta ohan se mahollista. Ainaki ne käteen tuntuu aivan yhtä pehemeiltä. Putiikin viitta makso yli sata euroa, niin että on sitä eroa ilon ja ilon välillä, on totisesti.

Lähin vähin äänin kaupasta pois ostamata mitään. Käväsin vielä muutamassa muussa kaupassa matkan varrella, mutta sitte suuntasin linija-autoasemalle tyttöä oottamaan. Siellä ois aika kyllä kulunu pitempääki ootellessa. Niin monenlaista kengänkuluttajaa siellä sai nähäkseen. Tunsi olevasa aivan suuressa maalimassa. Mutta sitte tyttö tuliki, ja me hypättiin pussiin.

Ku päästiin perille, alon heti ootella, millon tyttö rupeaa paistamaan lupaamiaan lettuja. Ei mulla näläkä ollu, mutta mieliteko kyllä. Siinä ootellessani luin kirijaa ja taisin vähä torkahtaaki. Olin nimittäin nukkunu tosi huonosti eellissyönä. Tyttö teki omia hommiaan tietsikalla.

Sitte silläki alako olla näläkä ja se rupes kyselemään, mitä laitetaan. Mää tietenki sanon, että no niitä lettuja, joita mulle jo luvattiin monta tuntia sitte. Mutta enhän mää mitään lettuja saanu, kaikkea kans! Mannapuuroon sain tyytyä, vaikka oli seki kyllä hyvää.

Siinä syyvessä tyttö käänteli veihtä haavassa muistelemalla, miten ei lapsena oikeastaan ikään saanu mannapuuroa. Jotain mautonta veteen keitettyä, suolatonta kaurapuuroa vaan. Se ei kyllä oo aivan totta. Kyllä mää joskus keitin mannapuuroaki, mutta aamulla oli kyllä aina sitä kaurapuuroa. Kumma juttu muuten, että ku erosin, lopetin kaurapuuron keiton melekeen tykkänään. Joskus laitan mikrossa sitä, jos ei mitään muuta satu olemaan.

Mannapuuroa tyttö sai aina tätisä luona. Se keitti sitä usein, ja ny ne yhessä oikeen mua rankasoo muistelemalla, miten hyvää se siellä tätilässä olikaan. Vielä tyttö sano, että sitte jos sillä joskus on omia lapsia, se paistaa niille joka pyhä lättyjä. Sillä lailla! Mutta lättyjä tyttö on kyllä saanu varmasti meleko runsaasti syyväkseen. Kesällä, ku oltiin saaressa, mää paiston joka ilta muurinpohojalettuja, niin että lättyvajausta ei pitäs olla.