Alkutalven kalpea aurinko loi vinoja säteitään lumisten puiden oksien lomasta siihen pieneen, murheelliseen ihmisjoukkoon, joka vilusta väristen seisoi avonaisen haudan äärellä. Pekkaa oltiin saattamassa viimeiselle matkalle. Paikalle oli kerääntynyt Pekan lähisukulaisten lisäksi joitakin ystäviä ja työtovereita. Paljon ei saattoväkeä ollut: Pekan aikuiset lapset perheineen, ex-vaimo, vanha äiti ja kaksi vielä elossa olevaa veljeä. Siinä oli sukulaisten osuus.Työpaikalta oli saapunut esimies ja pari läheisintä työtoveria.

Kirkossa oli pappi puhunut kauniisti lähestyvästä joulusta ja siitä, miten Pekka nyt oli tempaistu yhtäkkiä ikuiseen joulunviettoon. Oli hän tietysti muistanut mainita myös sen, että vasta keski-iässä olleen miehen yllättävä poismeno oli vakava muistutus meille kaikille elämän rajallisuudesta. Aasinsillan kautta oli hän puheensa saanut käännetyksi myös varoittamaan surevia omaisia liikenteen vaaroista.

Mutta nyt seisottiin haudalla. Valkoinen arkku oli laskettu juuri maahan ja hauta peitetty kannella. Enää ei ollut tapana saman tien peittää hautaa, vaan sen tehtävän hoiti hautausmaan hoitaja sitten arkipäivänä. Kireä pakkanen nuoli poskipäitä, ja useimmat hautajaisvieraat taisivat jo kovasti odotella pääsyä sisätiloihin kahvin ja lihasopan ääreen.

Kun viimeiset virrensäkeet olivat hiukan epävireisesti häipyneet jonnekin avaruuteen, alkoi vierasjoukko hiljalleen siirtyä pois haudalta. Kukaan ei ollut kiinnittänyt huomiota täysin valkoisiin pukeutuneeseen naiseen, joka kauempaa oli seuraillut tapahtumia.

Jos joku olisi kääntynyt katsomaan taakseen, olisi hän nähnyt, miten valkovaatteinen nainen hitaasti käveli haudan luo ja laski muiden kukkien joukkoon yhden ainoan, tummanpunaisen ruusun. Sitten hän kääntyi, loi vielä viimeisen silmäyksen kukkien peittämään kumpuun ja käveli ulos hautausmaan portista häviten valkoiseen maisemaan.