Tuli toukokuu, ja kevät alkoi olla kauneimmillaan. Vappu osui sinä vuonna torstaille, ja minä vietin muutaman päivän miehen huushollissa, vaikka teinkin sen kyllä enemmän Vilpun kuin miehen vuoksi.

Vappuviikonloppuna Vilpun kohtalo sitten sinetöityi. Kun sunnuntaiaamuna nousin päästämään Vilppua ulos, huomasin lätäkön parkettilattialla. Tähän asti Vilppu oli ”onnistunut” pissaamaan keittiön klinkkerille, josta lätäköt oli helppo kuivata ja pestä pois. Kukaan ei kuitenkaan pystyisi vahtimaan, ettei se jatkossakin yhä useammin pissaisi parketille, koska se ei sairaudestaan johtuen kyennyt estämään pissaa tulemasta mihin milloinkin.

Parketti ei kestäisi lätäköitä pilalle menemättä. Nytkin se oli jo hiukan vaurioitunut, sillä pissalätäkkö oli ollut siinä varmasti jonkin aikaa. Odotettavissa myös oli, että lätäkkö ilmestyisi aina uuteen kohtaan. Sillä vaikka Vilppu viisas koira olikin, niin viisas se ei sentään ollut, että olisi osannut tähdätä lätäkkönsä aina samaan parketin kohtaan.

Olimme ajatelleet, että Vilppu saa elää niin kauan, kuin näyttää siltä, ettei se kovasti kärsi, eikä pissaongelma haittaa meitä muuten kuin ylimääräisenä lattian luuttuamisena. Nyt oli tultu kohtaan, jossa ei enää ollut kuin yksi vaihtoehto. Soitin tyttärelle ja kerroin, mitä oli tapahtunut. Olimme kaikki kolme yksimielisiä asiasta. Vilppu oli nyt päästettävä lähtemään paremmille metsästysmaille, niin vaikealta ja surulliselta kuin se meistä tuntuikin.

Heti maanataina soitin tutulle eläinlääkärille ja tilasin Vilpulle ajan seuraavaksi perjantaiksi. Sovimme, että tytär tulisi torstai-iltana minun luokseni ja hakisi Vilpun perjantaiaamuna miehen luota. Näin nämä kaksi toisilleen rakasta saisivat viettää yhdessä vielä Vilpun viimeisen elinpäivän. Näin tapahtui. Perjantaina iltapäivällä tuli myös mies, ja yhdessä me kaikki neljä lähdimme Vilpun viimeiselle matkalle.

Se oli surullinen matka. Tunsin surua omasta puolestani, olihan Vilppu tavalla tai toisella kuulunut kiinteästi elämääni yli neljätoista vuotta. Minä olin ollut siitä vastuussa viime kädessä silloin, kun se pienenä, vähän arkana karvakäärönä tuli tyttäreni koiraksi. Tytär oli silloin vasta lapsi, joten oli selvää, että myös aikuista tarvittiin usein. Silloisesta miehestäni ja tyttären isästä ei siihen virkaan ollut, joten vastuu lankesi kuin luonnostaan minulle.

Minä olin myös hankkinut sille uuden kodin miesystäväni luota, kun entinen mieheni muutti paikkakunnalta pois ja halusi päästä Vilpusta eroon. Ja vaikka Vilpun uusi isäntä olikin ottanut siitä täyden vastuun ja huolehtinut sen kaikista tarpeista todella hyvin, en minä ollut osannut silloinkaan hellittää. Tunsin olevani vastuussa Vilpusta sen kuolemaan asti, ja nyt oli tultu tilanteeseen, jossa vastuuni vasta loppuisi. Nyt minun viimein oli pakko hellittää ja luovuttaa.

Tunsin surua myös tyttären puolesta, kun näin, miten hän painoi päänsä Vilpun turkkia vasten ja itki lohduttomasti, kun Vilppu makasi nukutettuna eläinlääkärin pöydällä armopiikkiä odottaen. Olimme paljon puhuneet siitä, että kun eläimen ottaa, on siitä myös joskus luovuttava. Etukäteispuhumisista ei kuitenkaan juuri ole lohtua silloin, kun luopumisen hetki oikeasti koittaa. Ainoa lohtu oli se, että tiesimme Vilpun saaneen elää pitkän ja hyvän elämän kaikkien rakastamana koirana ja pääsevän nyt vapaaksi kaikista kärsimyksistä.

Tunsin surua myös miehen puolesta, kun näin, miten kyynel kimalteli ison miehen silmäkulmassa hänen hyvästellessään jo tiedotonta Vilppua. Näillä kahdella ei ollut takanaan kovin pitkä yhteinen menneisyys, mutta se oli ollut sitäkin kiinteämpi ja lämpimämpi.

Molemmat olivat ottaneet toisensa omikseen silloin, kun heidän elämänpolkunsa olivat yhtyneet. Vilppu oli saanut rakastavan, turvallisen ja luotettavan kodin ja isännän, ja mies oli saanut uskollisista uskollisimman ystävän, jolta riitti rakkautta ja hellyyttä kaikille jaettavaksi.