Talvinen pakkaspäivä availee vasta varovasti unisia silmäluomiaan, kun herään. Ensimmäiseksi mieleeni juolahtaa, että vielä ei ole pakko nousta, vaan halutessani saan kääntää kylkeä ja vetää peiton tiukemmin korville unia jatkaakseni, vaikka on torstai, tavallinen arkiaamu. Mutta eilisiltainen aikainen nukkumaanmeno on tehnyt tehtävänsä, eikä uni enää tule, vaan on lennähtänyt jo kauas pois antaakseen tilaa herääville ajatuksilleni ja hiljalleen virkistyvälle mielelleni.

Nousen ylös lämpimän peiton alta ja olen heti täynnä toimintatarmoa. On torstai, 6.12., ja tänään viettää Suomi 95. syntymäpäiväänsä itsenäisenä maana ja valtiona. Se on sellainen saavutus, että sitä kannattaa juhlia, kuka mitenkin. Mutta pelkkään makoiluun ja vuoteessa lojumiseen sitä ei kannata tuhlata, tai ainakaan minä en tee niin. Joku toinen taas voi käyttää ylimääräisen vapaapäivänsä juuri siten, ja se on tietenkin hänen valintansa ja hänelle ehdottomasti kuuluva oikeus. Elämmehän itsenäisessä, vapaassa maassa!

Jo äsken herätessäni muistin, että 6.12. on myös jo vuosia sitten kuolleen isäni syntymäpäivä. Ensi vuonna, jos eläisi, viettäisi hän 100. syntymäpäiväänsä. Hän syntyi aikana, jolloin Suomi vielä oli osa toista maata, hän eli vaikean itsenäistymisen ajan, vaikka olikin silloin vielä aivan lapsi, ja hän oli mukana turvaamassa vapautta ja itsenäisyyttä meille jälkipolville sodissa, jotka pieneltä kansalta vaativat paljon niin aineellisia kuin henkisiä uhrauksia. Isäni tyttärenä saan minä nyt nauttia kaikesta siitä hyvästä, mitä hän omalla panoksellaan on ollut meille suomalaisille hankkimassa. Eikä sitä olekaan aivan vähän!

Nykyaikana helposti unohdamme, miten hyvin asiat meillä Suomessa ovat. Kaikenlainen valitus ja yleinen tyytymättömyys vellovat mielissämme, emmekä kykene ja joskus tuntuu, ettemme haluakaan nähdä, miten hyvin asiat suurimmalta osaltaan kuitenkin ovat. En voi mitään ajatukselle, että epätoivon ja kurjuuden lietsomisen oletetaan kuuluvan lähes jokaisen ihmisen kansalaisvelvollisuuksiin, vähän samaan tapaan kuin äänestämisen.

En vastusta epäkohtien esille tuomista ja niiden esillä pitämistä, teenhän itsekin niin joskus kärkkäästikin. Eihän mikään muutu, ellei asioista uskalleta puhua ääneen ja niiden oikeilla nimillä. Mutta sitä vastustan, että nykyisin lähes kaikkea toimintaa arvotetaan sen perusteella, miten tuottavaa se on ja paljonko se suoranaisesti hyödyttää kansantaloutta tai lisää rahavirtaa valtion kassaan päin tai yksittäisen ihmisen kukkaroon.

Niinpä asiat, jotka usein ovat juuri niitä ”pienen ihmisen asioita”, jäävät sivuseikoiksi, kun valtio ja kunnat kilvan kiillottavat julkisuuskuvaansa ja kertovat bruttokansantuotteen kasvusta tai siitä, miten kulutus on saatava huimaan kasvuun, jotta hyvinvointia riittäisi kaikille kansalaisille.

Ymmärrän sen, että kehitys ei voi eikä saa pysähtyä. Jos pyörät äkkiä lakkaavat pyörimästä, on se lopun alkua. Mutta kehityksen pyörästä ei myöskään saa heittää sivuun niitä, jotka eivät vielä tai enää kykene itse sen pyörittämiseen kovin aktiivisesti osallistumaan. Tällaisia ryhmiä ovat mm. lapset, nuoret, sairaat, vammaiset, vanhukset, vähemmistöt ja lisäksi kaikki he, jotka päivittäin näiden ryhmien parissa työskentelevät.

Silti tässä vapaassa, itsenäisessä maassamme tunnen kaikkein suurinta huolta siitä, miten itsekkyys ja oman voiton pyynti jatkuvasti valtaavat alaa lähes jokaisessa mielessä. Nykyisin ei kenelläkään tunnu olevan enää mitään velvollisuuksia, on vain pelkkiä oikeuksia.

Koulujärjestelmämme on ehkä yksi maailman parhaista. Jokaisella lapsella on oppivelvollisuus tai pikemminkin oppimisoikeus sukupuoleen, syntyperään, varallisuuteen yms. taustaan katsomatta. Yhteiskuntamme tarjoaa oppivelvollisuusikäisille lapsille ja nuorille verovaroin kustannetun opetuksen ja kasvatuksen oppimateriaaleineen, kouluruokailuineen ja kaikenlaisine tukitoimineen.

Kuitenkin koululaitos työntekijöineen taistelee olemassa olostaan joutuessaan päivästä toiseen puolustamaan oikeuksiaan, joita sillä yhteiskunnallisena instituutiona ja tulevien sukupolvien kasvattajana on. Opettajat väsyvät eivät niinkään työmäärän kuin työnsä arvostuksen puuttumisen ja suoranaisen ajojahdin uuvuttamina, kun yhteiskunnan moniarvoisuus oikein vyöryy vastaan, eikä toisen ihmisen kunnioittamisesta ole enää tietoakaan.

Kasvatusvastuu, joka pääsääntöisesti kuuluu kodeille, on nyt täysin sysätty opettajien harteille, ja sitä opetuksen ohessa toteuttaessaan saavat he kimppuunsa oman kasvatusvastuunsa laiminlyöneet, asiasta syyllisyyttä tuntevat vanhemmat, jotka syyllisyyttään ja oman vastuunsa puuttumista peittääkseen puolustavat jälkikasvunsa tempauksia vaikka raastupaan asti.

Vanhempien toimintaa kriisitilanteissa kuvaa hyvin se, että aikaa riittää lakipykälien selvittämiseen ja yrityksiin saada yksittäinen opettaja ja koulu vastuuseen tapahtuneesta. Sen sijaan siihen, että huolehdittaisiin kuntoon asiat, joissa lapsella on vaikeuksia, tai yhdessä koulun kanssa yritettäisiin palauttaa harhapoluille erehtynyt lapsi oikeaan suuntaan, ei tunnu olevan sen enempää aikaa, halua kuin mielenkiintoakaan.

Aikoinaan myös terveydenhuoltomme oli hyvä ja toimiva. Onko se sitä enää? Rahaa palaa suunnitelmien tekoon ja konsulttien palkkioiden maksamiseen. Samaan aikaan vanhukset makaavat päivästä toiseen vuoteissaan, kun ei liian vähäisellä ja ylikuormitetulla henkilökunnalla ole aikaa viedä heitä ulos. Tai mielenterveyspotilaat ajautuvat epätoivoisiin tekoihin, kun heidät siirretään avohoidon piiriin, jossa kukaan ei oikeastaan enää taida olla vastuussa heidän hoidostaan ja hyvinvoinnistaan.

Mutta tästähän piti tulla positiivinen ja valoisa, täynnä tulevaisuuden uskoa oleva kirjoitus, jossa muistetaan vain niistä asioita, jotka meillä Suomessa ovat todella hyvin. Nyt huomaan, että olen uponnut jo kaulaani myötä valituksen ja epätoivon suohon, josta alussa varoittelin.

Mutta onko niin, että meillä onkin kaikki liian hyvin? Kun minkään asian puolesta ja sen saavuttamiseksi ei tarvitse enää taistella ja nähdä vaivaa, ne hiljalleen menettävät arvonsa ja merkityksensä. Itsestään selvistä oikeuksista, joihin samalla sisältyy omia velvollisuuksia, tulee taakka, josta on päästävä eroon.

Emme enää näe metsää puilta. Oman aineellisen hyvinvoinnin tavoittelu polkee alleen moraalin, oikeudentunnon, toisen ihmisen kunnioittamisen, rehellisyyden, joita jo isämme ja esi-isämme aikoinaan pitivät ohjenuorinaan. Itsekkyys, yksilöllisyyden korostaminen ja yksisilmäinen minä-minä ajattelu vie pohjan yhteisiltä pyrkimyksiltä yhteiseen, vaikka sitten hiukan niukempaankin hyvään.

Välinpitämättömyys ja sen kieltäminen, että jokaisella ihmisellä on tasa-arvoinen, syntymässä määrätty oikeus olemassaoloonsa, vie meitä yhä kauemmaksi yhteisöllisyydestä ja ”yhteen hiileen puhaltamisesta”, joka varmasti oli suurimpana pontimena silloin, kun esivanhempamme rakensivat Suomea maaksi, jossa heidän jälkeläistensä olisi hyvä elää.

Talvinen päivä alkaa hiljalleen valjeta. On torstai, joulukuun 6. päivä, Suomen 95. itsenäisyyspäivä. Tämänkin päivän saan aloittaa vapaana, terveenä, itsenäisenä, koulutettuna, rauhan oloissa, omassa lämpimässä asunnossani. Kohta nautin aamukahvini ja syön aamupalakseni sitä, mitä kaappiini olen eilen sattunut varaamaan.

Päivän valjettua voin käyttää vapaapäiväni juuri niin kuin itse haluan. Sain eilen kutsun lähteä saunomaan. Ehkä käytän tuon kutsun, kun ensin olen touhunnut omissa oloissani juuri sitä, mikä parhaalta sillä hetkellä tuntuu.

Kansakunnan kerma kokoontuu illalla helmikuussa valitun uuden presidentin ensimmäisiin itsenäisyyspäivän juhlatanssiaisiin. Sitä tapahtumaa ja sen pukuloistoa en aio seurata, sillä se on niin kaukana omasta todellisuudestani kuin olla saattaa. 

Mutta siitä iloitsen, että saan elää itsenäisessä maassa ja tässä iässä voin ajatella jo niin, että olen itsekin tehnyt paljon tämän maan tulevaisuuden ja hyvinvoinnin eteen. Ei minulle sen vuoksi muistomerkkejä pystytetä tai kunniamerkkejä rintaan ripusteta, mutta niitä en odotakaan. Enimmäkseen on työni ollut melko raskasta puurtamista, ja hyvin usein on se tuntunut siltä, kuin taistelisin tuulimyllyjä vastaan. Kaikesta olen kuitenkin selvinnyt, ja siinä on minun kunniamerkkini. Arvostan itse omia ”saavutuksiani”, vaikkeivät ne muiden mielestä juuri mitään olisikaan.

Samaa itsensä, oman työnsä ja koko elämänsä arvostamista ja kunnioittamista toivon meille kaikille suomalaisille ikään, sukupuoleen ja yhteiskunnalliseen asemaan katsomatta. Olemme kaikki arvokkaita ja tärkeitä omilla paikoillamme. Eläkäämme ja toimikaamme niin, että jälkipolvetkin voivat ylpeinä katsoa, arvostaa, vaalia ja kehittää saavutuksiamme, aivan kuten me nyt katsomme, arvostamme, vaalimme ja kehitämme esi-isiemme saavutuksia. 

Eläköön itsenäinen 95-vuotias Suomi ja sen kansalaiset!