Näin sanaili Punahilkka ja Susi kuunteli pää punaisena. Sitten hän sieppasi Punahilkan syliinsä ja suuteli tätä niin, että korvissa kohisi. Ei hän tällaista hilkkaa aivan helpolla kynsistään päästäisi! Eikö Punahilkka vielä voisi yrittää? Olihan heidän suhteessaan niin paljon hyvää, jos kohta muutamia kompastuskiviäkin, mutta nehän toivat siihen vain mukavaa lisämaustetta. 

Punahilkka oli kuitenkin päätöksensä tehnyt. Vähältä kyllä piti, ettei tullut hän katumapäälle, sillä niin suloisilta tuntuivat Suden suudelmat ja hyväilyt. Mieleen muistuivat kaikki ihanat yhteiset hetket, jolloin maailmaan ei ollut mahtunut muita kuin he kaksi.

Mutta sitten läjähti taas todellisuus kaikessa karuudessaan tajuntaan. Täällä hän nyt oli, vieraassa maassa, hienossa sviitissä ”tärkeän” Suden kanssa. Edustaa olisi pitänyt, todellinen luontonsa visusti peittää, mallikelpoiseksi muuttua. Ei olisi saanut tehdä sitä eikä tätä paprazzien pelossa.

Varuillaan olisi pitänyt olla kaiken aikaa kaikkien susien ja hilkkojen seurassa. Se ei passannut Punahilkan pirtaan! Sellaiseen puolinaiseen, varovaiseen elämään hän ei ikänään en ryhtyisi. Ei, vaikka olisi saanut kuun taivaalta tai suden rinnalla puoli valtakuntaa!

Yhtäkkiä alkoi käytävästä sviitin ulkopuolelta kuulua kovaa meteliä ja huutamista. Punahilkan ja suden suutelu loppui kuin seinään, kun ovelta kuului terävä ja vaativa koputus. Huuto oven takana vain koveni, ja kuulosti siltä kuin koputtelijaa olisi yritetty väkipakolla raahata oven takaa pois. Samassa karjahti selvällä suomenkielellä: ”-kele, -tana! Ovi auki ja sassiin! Tässä on kohta hengenlähtö lähellä!”