Vaikka talo ulkoa päin oli suuri ja antoi vaikutelman siitä, että myös sisäpuoli olisi jotain vallan erikoista, ei ainakaan makuuhuone, johon Susi Punahilkan kantoi, ollut mitenkään prameileva. Se oli viihtyisä, hiukan miehinen, mutta ei tylsä. Keskellä huonetta oli parisänky, joka sekään ei ollut mitenkään ylimitoitettu. Taidetta näkyi seinillä olevan. Susihan oli maininnut jo aiemmin, että oli taiteen ystävä, kuten Punahilkkakin. Suden taidehankinnat vain näyttivät olevan hiukan eri hintaluokkaa kuin Punahilkan.

Vuoteelle, puhtaitten lakanoitten päälle Susi nyt Punahilkan laski, riisui häneltä ensin silmälasit ja sitten jokaista paljastuvaa kohtaa suukotellen päällä olevat vaatteet: lyhyen hameen ja pienen puseron. Korkokenkänsä oli Punahilkka potkinut jaloistaan itse jo ajat sitten.

Punahilkka värisi Sutensa sylissä, kosketuksessa ja kiihkeän katseen alla. Halu ja himo valtasivat mielen ja kaikki aistit. Punahilkka halusi tätä Sutta enemmän kuin mitään muuta maailmassa. Suden silmistä hän näki, että itse oli Sudelle aivan yhtä haluttava ja himoittava siinä alastomana jokaisella solullaan rakkauden täyttymystä huutaen.
Ei ollut väliä sillä, ettei vartalo ulkoisesti ollut enää aivan niin moitteeton kuin nuorella tytöllä. Ei haitannut sekään, ettei iho ollut niin kiinteä kuin joskus nuorempana, ettei vatsa ollut litteä kuin lauta, tai että rinnat roikkuivat jo hiukan velttoina.

Siinä vuoteella Suden käsien ja huulien kulkiessa hyväillen hänen hehkuvalla ihollaan tunsi Punahilkka olevansa kaunis. Ei perinteisessä mielessä, ei missimäinen kaunotar, ei edes hyvin säilynyt viisikymppinen. Hän oli kaunis naiseudessaan, halussaan, himossaan, antaumuksessaan. Vihdoinkin hän sai ja uskalsi olla se, mikä oli: rohkea, aistillinen, halukas, kyltymätön elämänjanonsa sammuttaja.

Tälle Sudelle hänessä ei ollut mitään vikaa. Tälle Sudelle hän ei ollut jotain liian vähän tai jotain liian paljon. Tälle Sudelle hän kelpasi tällaisenaan. Ja Punahilkka aukesi kuin kukka Suden tulla. 

Kiihkeän lemmenhetken jälkeen Punahilkan ja Suden levätessä toistensa sylissä alkoi Susi hiljaisella, lempeällä äänellä puhua. Hän kertoili, miten kovasti oli Punahilkkaa odottanut luokseen, miten hän oli laskenut jokaista hetkeä, minuuttia ja sekuntia, jotka joutui Punahilkasta erossa olemaan. Miten ne olivat kuluneet matelemalla ja tuntuneet iäisyyden mittaisilta.

Monta kertaa kuluneen viikon aikana oli Suden tehnyt mieli ajaa Punahilkan luo saadakseen nähdä Punahilkan nauravat silmät ja voidakseen suudella hänen punaisina hehkuvia huuliaan. Tuhannesti näinä eron päivinä olisi Susi halunnut pitää Punahilkkaa tiukasti sylissään, hyväillä hänen pehmeää ihoaan ja seurailla kädellään hänen vartalonsa kiihottavia kaaria.

Ja nyt Punahilkka lepäsi siinä, tyytyväisenä ja tyydytettynä, kehräsi kuin kissa ja oli maistunut Suden suussa medeltä ja hunajalta. Tämä kaikki oli paljon enemmän kuin Susi oli uskaltanut edes toivoa ja odottaa. Jokainen uusi kohtaaminen oli toistaan parempi, kaikki odotuksen piinalliset tunnit olivat saaneet runsaan täyttymyksen. Oliko enää edes mahdollista kokea jotain vielä tätäkin ihanampaa?

Punahilkka vastaili harvakseltaan Suden kyselyihin. Mitään tällaista ei hän ollut ennen kokenut. Oli hän tyydyttävää, jopa hyvää ja erinomaistakin seksiä saanut aiemminkin. Mutta tässä oli lisänä vielä jotakin muuta. Susi piti häntä hyvin: kuin kaunista aamukasteista kukkaa, kuin juuri terälehtensä aukaissutta ruusua. Suden sylissä tunsi Punahilkka hehkuvansa kuin aamurusko, Suden käsien kosketuksessa elämä suorastaan pursusi hänessä, Suden suudelmat saivat hänet haluamaan yhä lisää.

Tätä kaikkea ei Punahilkan mielestä voinut selittää pelkällä fyysisyydellä ja ihmisen ihon ikävällä, vaikka ne olivatkin vahvasti kaikessa mukana. Fyysisen nautinnon, hurman ja hekuman lisäksi läsnä oli myös tunne, voisiko sitä kutsua jopa rakkaudeksi. Se oli sitä toisen kaikessa huomioon ottavaa antamista ja saamista, toisen hyvän haluamista, sitä, että olisi ollut valmis vaikka kuolemaan käymään toisen puolesta.

Tällaisia Susi ja Punahilkka pohtivat siinä toistensa lämmössä levätessään. Kaukana tuntui olevan kavala maailma; tässä hetkessä olivat vain he. Mikään paha ei uhannut, kaikki oli hyvin. Vai oliko sittenkään?