Kului päivä, kului toinen. Hyisen kylmä tammikuu mateli hitaasti eteenpäin päivä kerrallaan. Joka aamu Punahilkka heräsi toiveikkaana, josko tänään sudesta jotakin kuuluisi. Joka ilta kävi hän nukkumaan pettymyksen peittoa päälleen vetäen.

Sitten sai Punahilkka odottamisesta ja epätietoisuudesta tarpeekseen. Eräänä aamuna ennen töihin lähtöä hän naputteli sudelle sähköpostiviestin, jossa ilmoitti vihdoinkin ymmärtäneensä sen, ettei Punahilkan tapainen hilkka sutta tarpeeksi kiinnostanut. Viestissä hän myös kiitteli niistä ihanista hetkistä, joita suden lähellä ja sylissä oli saanut viettää. Kultakimpaleina tallettaisi hän ne sydämeensä, ja aina oikein pahana päivänä veistelisi kimpaleesta pienen palasen lohduksi murheeseensa.

Sitten lennätti hän viestin bittiavaruuteen, ja taisipa siinä pikkuinen kyynelkarpalokin Punahilkan kalvakalle poskelle vierähtää. Mutta Punahilkka ei aikonut jäädä odottamaan, milloin, jos koskaan susi sattuisi hänet taas muistamaan. Aika riensi eteenpäin, Susimetsässä riitti kyllä susia, eikä Punahilkalla ollut tarvetta pettää itseään. Parempi oli jättää taakseen sellainen susipolku, jonka anti näytti loppuun käytetyltä. Punahilkka halusi elää, ei odottaa aikaa, jolloin elämä ehkä alkaisi.

Iltapäivällä töistä palattuaan odotti Punahilkkaa yllätys. Susi oli lähettänyt postia! Siinä hän nauraen kysäisi, eikö pitänytkään paikkaansa sopimus, että Punahilkan ja suden suhde oli väljä ja avoin, ei mikään seurustelusuhde. Punahilkka, heikkoluonteinen, sortui taas kuin sulana vahana suden edessä. Totta kai sopimus päti, ei Punahilkkakaan mitään seurustelua ollut muutaman viestin tai parin tapaamisen kuvitellut merkitsevän. Eikä hän edes sellaista kiinteää suhdetta halunnut. Mutta mitä se muka oli olevinaan, ettei susi edes viestiä silloin tällöin voinut laittaa tai Punahilkan viestiin vastata? Sitä ei Punahilkka käsittänyt.

Kun suhteen laadusta oli näin taas päästy yhteisymmärrykseen, avautuivat viestilinjat uudestaan. Yllättäen susi kertoi, että Punahilkka oli tehnyt häneen suuren vaikutuksen naisellisuudellaan ja eroottisuudellaan. Punahilkka aivan hämmästyi moisia paljastuksia. Ei hän useinkaan sellaista puhetta ollut susien suusta kuullut. Nykyään toki useammin, mutta aviosutensa suusta ei koskaan. Siksi tuntui vaikealta niin käsittää kuin uskoakin suden kehuja.

Mutta sitten päätti Punahilkka ottaa sanat vastaan kuin lahjan, iloita ja nauttia niistä ja antaa niiden levittää iloa ja päivänpaistetta niin omilleen kuin toistenkin poluille. Miksei voisi uskoa suden puheita? Jos tämä valheita lasketteli, niin eihän se Punahilkan häpeä ollut. Ja jos taas totta haastoi, niin sitä suuremmalla syyllä saattoi Punahilkka paistatella suden sanojen lämmössä ja antaa niiden hoitaa ja helliä sisintään. Näin Punahilkka päätti mielessään ja naputteli innoissaan viestejä suden suuntaan…