Tämä joulunalus tuppaa olemaan töissäki sen verran kiireistä aikaa, että ihan joka päivä en näköjään ennätä tänne kirijotella. Työhommat ku on kumminki hoijeltava ensin, että se jokapäivänen leipä särpimineen irtoais. Mitähän varte ihiminen, tarkotan nyt ihteäni, on valinnu itelleen semmosen ammatin, että muutaman kerran vuojessa siitä meinaa saaha oikeen kunnollisen ressin?

Pitäskö tässä ny kumminki hurskaasti sanoa, etten mää mitään valinnu. Ammatti se valihti minut! Oli sen asian kans ny sitte niin eli näin, niin onneks alakaa tätä kokemusta olla jo sen verran, että ku työsä on saanu tehtyä, ressi, jos sitä ny oikeasti on ees ollu, on ohi, ja voi taas hyvillä mielin paneutua niihin itelleen tärkeisiin asioihin.

Totta mooses se työki tärkeä on, ja tässä kohassa elämää mää oikeen taas nautin siitä, mitä ei aina oo voinu sanoa tapahtuneen. Mutta se on kumminki työtä ja vie ihimisen elämästä mahottoman ison siivun. Sitte taas ku on vapaalla, eikä oo tässä enää ketään huolehittavia ja peräänkatottavia, tuloo joskus semmonen olo, ettei tiijä, mitä oikeen tekis.

Ennen vanhaan mää tiesin kyllä aina. Mää otin kirijan käteeni ja alon lukea. Mutta sillon oliki elämässä sitä työtä aivan mahottomasti. Palakkatyötä oli suunnilleen saman verran ku nykysinki tai jonku verran vähemmän, mutta sitä muuta, turhaa touhuamista oli väsymiseen asti. Ihan pakollisiaki asioita oli palijo enemmän ja sitte oli niitä, jotka mun oma mieleni tai muijen vaatimukset pakotti  tekemään.

Onneks mää oon aika hyvin päässy tuosta ”Pitää, täytyy” – ajatuksesta eroon. Välillä tuntuu, että vähä liianki hyvin. Ois nimittäin tässäki huushollissa monta kohtaa, jotka vaatis vähä kohentamista. Mutta ku tässä voi elää ja olla, vaikka ne asiat onki vähä rempatillaan, niin emmää niillä päätäni vaivaa. Teen sitte ku siltä tuntuu, ja jos ei ikinä rupea tuntumaan, niin sitte en tee. Komeron tai kaapin ovi vaan kiinni ja siellä ovat! Kukaan ulukopuolinen ei tuu mulle sanomaan, että tuo ja tuoki kohta pitäs siivota ja järijestää, ja siitä mää nautin. ”Pois silimistä, pois mielestä” on totisinta totta tässäki asiassa.

Tässä oliki muuten erinomanen aasinsilta seuraavaan asiaan, nimittäin joulusiivouksiin. Nykysin ihimiset ei ehkä oo enää niin sen suursiivouksen perään näin joulun alla, ei ainakaan kaikki. Mutta oisko se sitte ennen vanhaan ollu vähä niinku pakon sanelema juttu, ku elettiin enempi maalaiselämää. Joulu oli tärkeä juhula, ja sillon haluttiin siivota ja osottaa silläki lailla, että sitä arvostettiin. Tavallisena arkena tehtiin vaan töitä, eikä siivouksille uhurattu kovinkaan monta aatosta. Ei ollu aikaa.

Mää luulen, että mun siivoushulluuteni, onneks jo meleko lailla entinen, on peruja kotoa. Meillä oli maalaistalo, aika köyhää oli elämä, mutta siistiä oli aina. Joka lauantai siivottiin niin, että järijesteltiin tavarat paikolleen, vietiin matot pihalle, pyyhittiin pölyt ja pestiin lattiat. Isompana mää otin tavaks imuroija ainaki tuvan ja keittiön joka aamu ennen kouluun lähtöä. Sillä keinon ei ikinä päässy tulemaan mahotonta sotkua.

Joulusiivous oli erikseen. Sillon pestiin tai pyyhittiin katot ja seinätki, vaihettiin verhot, liinat ja matot ja sitte koristeltiin koti joulukuntoon. Äiti yritti kaikin keinon lisätä viihtysyyttä. Se osas kutoa mattoja, niin että jouluks oli vaihtaa puhtaat ja usein kans ihan uuvet matot. Verhoja vaihettiin usein. Oli erikseen kesäverhot ja talaviverhot. Neki äiti ompeli aina ite. Sitä mää en muista, että meillä ois kumminkaan ollu mitään varsinaisia jouluverhoja tonttuneen ja muine jouluun liittyvine kuvineen. Saattaa olla, että semmosia rupesi ilimaantumaan vasta myöhemmin muihinki huusholleihin…