Alkoi syyskuu. Mies sai työprojektinsa siihen malliin, että sen esittelyn aika oli. Hän oli pitkin matkaa kertonut sen edistymisestä minulle, tuskaillut ongelmia kohdatessaan, iloinnut, kun asia oli taas mennyt pitkin harppauksin eteenpäin. Kotiasiat eivät edelleenkään olleet kunnossa, ja mies avautui minulle niistäkin.

Yritin parhaani mukaan tsempata häntä ja kertoilin jotakin omista asioistani. En kuitenkaan halunnut antaa vaikutelmaa, että tiesin jotakin, mitä mies ei tiennyt. Korostin nimenomaan sitä, miten minä olin asiat ja ongelmat kokenut ja miten niistä sitten selvinnyt.

Mies koki, ettei saanut kannustusta mistään suunnasta. Sillä hän tarkoitti kai lähinnä kipuilevaa avioliittoaan, jossa aviopuolisot tuntuivat ajautuneen kauas toisistaan. Toisaalta mies tunsi, että tunteita yhä oli olemassa, mutta ne olivat jossakin pinnan alla piilossa niin hänellä itsellään kuin puolisollakin. Puhevälit hiersivät, ja miehestä tuntui, että hän roolinsa perheessä oli pelkästään rahanansaitsijan ja maksumiehen rooli.

Sitten hän kesken erään puhelun oivalsi, että hänhän sai kaiken aikaa kannustusta minulta. Hän oli siitä hyvin kiitollinen. Minusta hänen sanansa tuntuivat hyviltä, vaikken kannustaessani ollut koskaan ajatellut tekeväni sitä kiitosta saadakseni. Tuntui aivan luontevalta yrittää saada mies näkemään eteenpäin, kauemmas, pois omista kompastuskivistä.

Miehen kiitoksen jälkeen oivalsin itsestäni erään asian, jota en koskaan aiemmin ollut tullut edes ajatelleeksi. Olen kannustaja. Minussa on monta huonoa ominaisuutta, jotka tulevat vaivatta esiin jatkuvasti. Mutta toisen kannustaminen ja hänen katseensa siirtäminen omiin mahdollisuuksiin ja niihin toiveisiin, jotka voi toteuttaa, on minulle helppoa ja luontevaa. Se on ominaisuus, josta voin vilpittömästi iloita, vaikka moni muu seikka minussa johtaisikin törmäyskurssille muiden kanssa.

Miehen kertoillessa tuntemuksiaan ja kuvaillessaan ahdistustaan tunnistin niistä oman pahan oloni, joka sisälläni oli riehunut ollessani vielä naimisissa. Kun elämä tuntui valuvan hukkaan kaikista ponnisteluista huolimatta, ja se, jonka olisi pitänyt olla läheisin, olikin äkkiä kylmä ja vieras ihminen.