Maanantaiaamuna Sirkka heräili tyytyväisenä vuoteessaan. Hän vilkaisi kelloa: vasta kahdeksan. Tänään hän menisi iltavuoroon, joten vielä ei olisi kiire nousta ylös. Voisi kaikessa rauhassa lueskella päivän lehden ja juoda vaikka kahvitkin vuoteessa. Se oli sellaista ylellisyyttä, josta tässä työssä harvoin sai nauttia. Sirkka nousi nopeasti, kävi keittiössä laittamassa kahvin tippumaan, haki sitten sanomalehden eteisestä ja palasi takaisin lämpimään vuoteeseen. Ennen kahvin valmistumista ehtisi hyvin vilkaista ainakin otsikot, jos ei muuta.

Sirkan ajatukset palasivat menneeseen viikonloppuun ja sen tapahtumiin. Pekan kuva nousi vahvasti mieleen, ja hymy pyrki väkisinkin huulille. Siitäpä muistuikin mieleen, ettei Pekasta ollut eilisen jälkeen kuulunut mitään. Pian lähtönsä jälkeen oli Pekka soitellut ja kiitellyt vielä ihanasta viikonlopusta. Hän oli sanonut, että häntä ramaisi kovasti, ja kohta pysäyttäisi hän johonkin huoltoasemalle kahvia juodakseen ja vähän jaloitellakseen.

Eiväthän he olleet mitään yhteydenotosta sopineetkaan, mutta silti oli Sirkka ajatellut, että Pekka vaikka tekstiviestin laittaisi, kun olisi päässyt kotiin. Olikohan yöllä tullut mitään viestiä? Sirkka piti puhelintaan aina öisin äänettömällä, joten ei hän olisi kuullut, jos Pekka olisi häntä viestein tai jopa soitoin lähestynyt.

Sirkka vilkaisi kännykän näyttöä. Pienoinen pettymys, jopa huoli valtasi hänen mielensä, kun minkäänlaista yhteydenottoyritystäkään ei näkynyt. No, asialle oli varmasti olemassa luonnollinen selitys, joten turha tässä oli ruveta mitään arvailemaan. Ja voisi hän toki itsekin laittaa Pekalle viestiä ja kysäistä, miten matka oli mennyt ja oliko Pekka vielä tänään uuden päivän valjettua samoissa ajatuksissa kuin eilen lähtiessään. Sen hän tekisikin. Enempiä tuumailematta näpytteli Sirkka Pekalle viestin, jossa vielä itsekin kiitteli mukavasta viikonlopusta, toivoi kotimatkan sujuneen kommelluksitta ja toivotti vielä hyvää työpäivää. Sitten hän jäi odottamaan Pekan vastausta.

Siinä odotellessaan alkoi hän lueskella sanomalehden uutisia. Maailmalla oli taas tapahtunut jos mitä ikävää. Jossakin oli pudonnut lentokone mereen ja vienyt mennessään satoja matkustajia. Toisaalla oli räjähtänyt pommi silpoen ja tappaen useita naisia ja lapsiakin. Tuollaisia uutisia lukiessaan tunsi Sirkka aina suurta raivoa. Viattomien ihmisten kärsiminen, jopa kuolema joittenkin kiihkoilijoitten takia sai hänen verensä kuohumaan, ja suuri voimattomuuden tunne valtasi aina hänen mielensä.

Sirkka siirtyi kotimaan uutisiin. Eivätpä olleet paljon paremmin asiat täälläkään. Suurperheen koti oli palanut poroksi lasten tulitikkuleikkien seurauksena. Erään uskonnollisen yhteisön vuosia jatkunut lasten hyväksikäyttötapaus oli paljastunut, ja vajaan sadan kilometrin päässä Sirkan kotikaupungista oli joku nukahtanut rattiin ja saanut surmansa. Auto oli suoralla tieosuudella ajautunut vastaantulijoiden kaistalle ja kovalla vauhdilla törmännyt rekkaan. Autoa ajanut noin 50-vuotias mies oli kuollut heti.

Huokaisten oli Sirkka jo kääntämässä sivua, kun hänen silmänsä sattuivat uutisen ohessa olevaan kuvaan. Siinä näkyi rekan ruhjoutunut keula ja sen alle murskaantuneen henkilöauton peräosa. Sirkan sydän oli pysähtyä, kun hän kuvasta erotti vääntyneen autonromun rekisterinumeron. Se oli Pekan auto! Sirkka oli siitä varma! Pekka oli kuollut! Kaikki unelmat yhteisestä tulevaisuudesta olivat yhtä murskana kuin tuo auto tuossa kuvassa. Kuvaa katsellessaan purskahti Sirkka lohduttomaan itkuun…