Punahilkan mukavissa ja iloisissa tunnelmissa hyvin alkanut uusi vuosi oli siis jo heti alkumetreillä saanut melko pahan kolauksen. Mutta ei tässä auttanut tuleen jäädä makaamaan; sellaiseen ei Punahilkka ennenkään ollut suostunut. Ei muuta kuin Susimetsään katselemaan, josko sinne viritetyt ansalangat, käpälälaudat ja sudenkuopat hyvinkin jotakin saalista olisivat tuottaneet tai ainakin uudelleen viritettyinä tuottaisivat. Ja olihan siellä, kaikenlaista.

Mutta ei ennättänyt Punahilkka vielä tarkempaa selvitystyötä saaliistaan ryhtyä tekemään, kun alkoi jo taas edelliseltä, vähän nolosti loppuneelta susipolulta kuulua huhuiluja ja heikkoa ulvontaa. Loppiainen oli tulossa, niin kuin se joka vuosi joulun ja uuden vuoden jälkeen tapaa tulla. Koska se nykyisin on vanhalla, oikealla paikallaan, toi se Punahilkallekin ylimääräisen vapaapäivän.

Vahinkosusi otti yhteyttä. Miten on, olisiko Punahilkalla haluja tulla vierailulle sudenpesään. Siinä näyttäisi olevan sudella vapaata tilaa, kun pentukin, joka kyllä juuri tällä hetkellä oli isähukan hoteissa, menisi äitinsä luokse, jossa varsinaisesti asuikin.

No, ei Punahilkka oikopäätä mitään luvannut; sen verran sentään oli edellisestä kolauksesta opikseen ottanut. Mutta kun siinä illan kuluessa ahkerasti viestiteltiin, ja tunnelma alkoi taas suden ja Punahilkan välillä kovasti tiivistyä, lupasi hän harkita asiaa. Eihän tuo mitään ottaisi, jos ei antaisikaan. Punahilkalla olisi vapaapäivänsä eikä sille mitään muutakaan käyttöä, joten kai hän voisi sudenpesässä pyörähtää aikansa kuluksi. Ja sanottava kyllä on, että sellaisen poskien polton saivat suden tekstarit taas Punahilkalle aikaan, ettei se nyt kai vallan pelkkä ajankuluvierailu olisi toteutuessaan ollut.

Mutta vaikka alkoikin näyttää siltä, että tällä kertaa vierailulle ei mitään yllättävää estettä tulisi, suhtautui Punahilkka siihen kuitenkin hiukan skeptisesti. Täydellisesti ei hän enää voinut suden lupauksiin luottaa ja yritti kaikin tavoin valmistaa itseään mahdolliseen pettymykseen.

Yhtäältä hän odotti innokkaasti tapaamista, sillä tämä susi oli niitä susia, jotka jollakin kummalla tavalla saivat pienet hopeakellot soimaan Punahilkan sielussa ja sydämessä. Tämän suden käpälän hipaisu sai Punahilkan värisemään ja vapisemaan, ja kun suden suu painui Punahilkan suuta vasten, olisi Punahilkka ollut valmis mihin tahansa.

Ja toisaalta taas Punahilkka kyllä tähänastisen kokemuksen perusteella tiesi, että susi ainoastaan leikki hänen kanssaan. Ja niin Punahilkka moitti itseään heikosta luonteestaan ja niistä ominaisuuksistaan, joille ei kerta kaikkiaan mitään mahtanut. Mutta mitäpä se moittiminen olisi auttanut! Punahilkka oli mikä oli.

Vaikka järki kuinka sanoi muuta, ei Punahilkka tunteilleen ja ennen kaikkea vieteilleen kerrassaan mitään voinut. Monta monituista kertaa olivat ne nostaneet hänet sellaisiin sfääreihin, ettei hän koskaan ollut kuvitellut sellaisiin pääsevänsä. Ja yhtä monta kertaa oli hänet noista sfääreistä pudotettu tylysti alas, ja haavojaan nuollen oli Punahilkka taas saanut Susimetsässä lymyillä.

Mutta kun enimmät haavat ja sielun naarmut oli nuoltu ja puhdistettu, oli Punahilkka taas valmis samoille poluille, sillä hänen elämäänsä piti näköjään aina sisältyä pientä jännitystä. Liian tasaiset polut tympäisivät, ja tapahtumattomuus ja elämän varmuus suorastaan kauhistuttivat häntä.

Vaikka joskus tuntuukin mukavalta saada herätä uuteen aamuun tietoisena siitä, että mitään erikoista ei ole tapahtunut vaan elämä soljuu mukavasti eteenpäin omaa tuttua latuaan, on Punahilkan totuus kuitenkin se, että vasta sitten, kun jotakin tapahtuu, jokin särkyy, jotakin murretaan, on uudella versolla mahdollisuus aloittaa kasvunsa.

Vasta silloin kevät puhkeaa kukkaan ja täyttää maan huumaavalla kukkaloistollaan. Vasta silloin taipunut oikenee ja alkaa nähdä kaiken oikeassa perspektiivissä. Vasta silloin voivat ilo ja valo lopultakin vallata niille kuuluvan paikan ihmismielessä ja loistaa tulen lailla valaisten niin omia kuin vierellä kulkevienkin polkuja…

Näin tuumiskeli Susimetsän Punahilkka itse tykönään, tarttui pieneen koriinsa ja päätti lähteä rohkeasti eteen aukeavalle susipolulle ohjenuoranaan, oppaanaan ja tunnussananaan:

”Parempi yksi ilon päivä kuin koko elämä kohtalaista!”