Lounaalla Susi sitten alkoi puhua. Vieläkin Punahilkka muistaa, miten ruoka lakkasi hänelle maistumasta ja kirkas aurinkoinen päivä muuttui hetkessä harmaaksi, sumuiseksi olotilaksi, jossa päällimmäiset tunteet olivat vilu ja ikävä.

Susi kertoi, että hän matkustaisi kuukauden päästä ulkomaille. Eikä mille tahansa pienelle lomamatkalle Keski-Eurooppaan, vaan kaksi vuotta kestävälle työkomennukselle Yhdysvaltoihin Floridaan. Punahilkan kysymykseen miksi Susi puhui asiasta vasta nyt, tämä vastasi, että itsekin oli saanut tiedon kuluneella viikolla. Tai komennus oli kyllä ollut tiedossa jo aiemmin, mutta sen oli pitänyt kestää vain pari kuukautta ja suuntautua Arabiemiraatteihin. Suunnitelmat olivat kuitenkin yllättäen muuttuneet, ja Susi lähtisi neljän viikon kuluttua.

Ei osannut Punahilkka siihen oikein mitään sanoa. Tätä ne hänen aavistelunsa siis olivat olleet. Ero, lopullinen, tulisi nyt Sudesta, siitä Punahilkka oli varma. Susi koetti selittää, ettei asia niin yksioikoinen ollut. Susi ja Punahilkkahan pitivät paljon toisistaan ja olivat jopa yhteistä susipolkua alustavasti suunnitelleet. Susi tulisi lomillaan Suomeen ja Punahilkkakin voisi tulla hänen luokseen Floridaan. Kaksi vuotta kuluisi nopeasti, vaikka se näin etukäteen ajatellen tuntui mittaamattoman pitkältä ajalta.

Ei tiennyt Punahilkka, miten päin olisi ollut. Rinta tuntui repeävän surusta ja ahdistuksesta. Hiljainen itku puristi kurkussa, ja kai muutama kyynelkin silmäkulmaan nousi, vaikka Punahilkka niitä kuinka yritti vaivihkaa ja salaa Sudelta pois pyyhkiä. Susi puhui ja selitti, miten tapaamiset ja yhteydenpito tästedes järjestettäisiin. Olihan lähtöön vielä neljä viikkoa aikaa. Ainakin koko sen ajan Punahilkka ja Susi voisivat tapailla kuten ennenkin ja jopa useammin.

Susi voisi kyllä järjestellä töitään sen mukaan, että yhteistä aikaa löytyisi tapaamisiin ja yhdessä oloon.
Punahilkka kuunteli vaitonaisena. Varmaankin Susi tarkoitti, mitä sanoi, mutta Punahilkka ei nyt jaksanut innostua Suden suunnitelmista. Tuntui kuin matto olisi äkkiä vetäisty jalkojen alta. Olo oli tyhjä, ja murhe valtasi Punahilkan mielen.

Tietysti Susi huomasi Punahilkan muuttuneen käytöksen. Poissa olivat iloinen nauru ja silmäkulmien naururypyt. Punahilkka katseli vaiti kaukaisuuteen, huokaisi vain silloin tällöin ja hymyili surumielisesti. Tuhannet ajatukset ja kysymykset velloivat silti punaisen hilkan alla. Miksi piti käydä näin? Eivätkö he kumpainenkin, niin Susi kuin Punahilkkakin olisi onnensa ansainneet? Olisiko ollut parempi, etteivät he olisi lainkaan tavanneet? Oliko Susi alunperinkin vain leikkinyt Punahilkan tunteilla? Miten oli kohtalo taas kerran niin julma, että tämänkin ihanuuden halusi Punahilkalta riistää? Oliko Punahilkka siis kuitenkin tuomittu elämään yksin lopun elämäänsä?