Mulla on monta sisarusta, ja tänään on niistä yhen syntymäpäivä. Tuli taas mieleeni hauska sattuma. Yhellä siskolla, joka on jo manan majoilla, on syntymäpäivä 30.11. Sitte yks veli on syntyny 1.12. Tänään, 3.12. on sitte tuon jo äskön mainitun siskon syntymäpäivä, ja sen mies täytti eilen elikkä 2.12. pyöreitä vuosia. Isä-vainaa oli syntyny 6.12. niin että ois siinä saanu juhulia kerrakseen, jos kaikki päivät ois viettäny.

Mutta ei mun syntymäpäivistä pitäny postata, vaan joulusta. Ennen vanhaan maatalousyhteiskunnassa se oli ootettu ja ansaittu juhula kaiken työn ja arkitouhun keskellä. Eniten ihimiset varmaan ootti siinä sitä, että ne sai hetken aikaa levähtää raskaan työn lomassa. Totta kai sillonki yritettiin ruokapöytään hommata jotain parempaa suuhunpantavaa, mutta ei se ollu semmosta mässäämistä ja tuhulaamista ku nykysin.

”Tulis joulu, että sais yölläki syärä” –sananparsi kuvastaa kyllä hyvin ihimisten suhtautumista joulun tarjottaviin. Sillon oli lupa syyvä yölläki niitä vähäsiä herkkuja, mitä ite kullaki oli pöytään laittaa.

Nykysin yritetään joulun ruokapuolta kovasti nykyaikastaa ja keventääki. Lehet ja keittokirijat on täynnään mitä erilaisempia ja eksoottisempia jouluruokia. Perinteiset laatikkoruuat on melekeen pannaan julistettuja, ne ku on niin raskaita ja rasvasia. Minusta ne taas on paraita jouluruokia, mitä olla saattaa.

Meillä kotona ei ikinä ollu imellettyä perunalaatikkoa, niin että sitä mää en kaipaa. Mää tutustun siihen vasta aikuisena. Mutta porkkanalaatikkoa oli aina, ja äiti teki sitä joskus muullonki leipomispäivinä. Lanttulaatikkoakaan mää en lapsuuvesta muista, mutta nykysin se on mulle yhtä suurta herkkua ku porkkanalootaki.

Kinkkua oli joka joulu. Useimmiten se oli ite kasvatetun possun lihaa, enkä mää ainakaan aatellu siitä sillon mitään pahaa. Äiti suolas sen aina ite. Mulle on jääny selevästi mieleen, miten se laitettiin suolaveteen aittaan varmaan joskus marraskuulla tai joulukuun alussa. Sitte aatonaattona se paistettiin isossa leivinuunissa, jossa se sai olla koko yön. Ennen uuniin laittoa se käärittiin tinapaperiin. Tinapaperi oli toiselta puolelta hopeanväristä fooliota ja toiselta puolelta se oli tavallista paperia.

Ku leivinuunissa ei ollu mitään mittaria, niin kinkun paisto oli joka kerta vähä niin ku arpapeliä. Semmonen muistikuva mulle on ainaki siitä hommasta jääny. Mutta hyvältä se kinkku maistu aina. Varsinki sillon, ku se oli justiin otettu uunista, ja äiti leikkas siitä ensimmäiset palaset maistiaisiks. Vieläki melekeen herahtaa vesi kielelle sitä muistellessa, vaikken nykysin lihaa syökään.

Joulupöyvässä oli meillä sitte kinkun ja porkkanalaatikon lisäks keitettyjä, kuorittuja perunoita ja oisko ollu jonkunlaista kastikettaki. Rosolliaki tais olla. Kummää aattelen näin jäläkikäteen sitä, niin ei siinä hirveesti ollu eri sortteja, mutta silti se tuntu palijo runsaammalta, ku tavallisina arkipäivinä. Olisko syynä ollu seki, että se katettiin isoon pöytään valakoselle liinalle, ja koko sakki kokoontu sitä yhessä syömään.

Kummää menin naimisiin ja vietin ensimmäistä joulua sillosen mieheni kans, niin se vaati, että jouluks pitää laittaa karijalanpaistia. Se oli tottunu semmoseen jouluruokaan. Kinkkua niillä taas ei kuulemma ollu ollenkaan. Mää tietysti yritin olla hyvä emäntä ja rupesin laittamaan sitä paistia, vaikken ikinä ennen ollu semmosta teheny ja musta tuntuu, että olinko juur syönykään. Eipä siitä kaksista tullu, ja se kerta oliki sitte ensimmäinen ja viimenen, kummää karijalanpaisteja laittelin. Siitä huolimata oli ruokaa pöyvässä aina enemmän ku omiks tarpeiks…