Kun Punahilkka palasi sviittiin huulipunaansa korjaillen, yritti seuralaissusi vielä saada hänen päänsä kääntymään. Susi lupasi yhdeksän hyvää ja kymmenen kaunista, maalaili ruusuisia tulevaisuudenkuvia Punahilkan silmien eteen, sanoi tämän saavan elää juuri niin kuin haluaisi. Ei tarvitsisi edustaa, ellei tahtoisi, itse saisi päättää menemisistään ja tulemisistaan. Ja halutessaan saisi nauttia kaikesta runsaudesta, yltäkylläisyydestä, eduista ja asemasta, jota elämä seuralaissuden rinnalla tarjosi runsain mitoin.

Kun Punahilkka sulki korvansa kaikilta näiltä houkutuksilta eikä niille korvaansa lotkauttanut, koetti seuralaissusi vielä irokeesia ja tämän tekemisiä panettelemalla ja arvostelemalla saada Punahilkan mielen muuttumaan. Se oli jo liikaa Punahilkalle. Kipakoin äänenpainoin hän totesi, ettei seuralaissudella asemastaan ja vallastaan huolimatta ollut tälläkään niin kovin puhtoisia jauhoja pussissaan.

Sopi vain muistella muutamia melko runsaasti kohua herättäneitä yksityiselämän käänteitä, vaalirahoitussotkuja tai tutkimuksia siitä, millaista muurilaastia takan muurauksessa oli käytetty. Suden erittäin huonolta vaikuttava muisti monissa asioissa oli Punahilkasta jokseenkin kummallista. Sehän nostatti helposti mieleen sellaisen ajatuksen, että jos ei Punahilkan käytös Sutta syystä tai toisesta miellyttäisi, unohtaisi tämä koskaan Punahilkkaa tunteneensakaan, ja silmää räpäyttämättä jossakin leiritulilla kieltäisi hänet, kuten eräs Pietari tarinan mukaan kielsi erään Jeesuksen omalla iltanuotiollaan.

Hiukan tulikivenkatkuisissa tunnelmissa istahtivat Punahilkka ja Susi mustaan autoon, joka lähti heitä lentokentälle viemään. Vielä yritti Susi ohjastaa, miten Punahilkan tulisi pukeutua, että edes maasta pois pääsisi. Mutta enää ei ollut Punahilkka vähäisimmässäkään määrin tämän suden ohjastettavissa. Kuin uhmalla oli hän vetäissyt jalkaansa mustat verkkostayuppit ja sujauttanut jalkaansa punaiset korkokengät. Basaarista hän oli löytänyt lyhyttäkin lyhyemmän punaisen punahilkkahameen ja siihen sopivan tiukan puseron. Mustan, ison huivin, joka hänen päätään aiemmin oli peittänyt, oli hän heittänyt nurkkaan ja lyhyitten hiustensa suojaksi asettanut punaisen pillerirasian.

Pakko oli seuralaissudenkin myöntää, että Punahilkka oli varsin viettelevän näköinen noissa vetimissä. Kun punaiset huulet vielä kaartuivat iloiseen hymyyn, ja nauravat silmät vinkkasivat silmää jokaiselle vastaantulevalle sudenpuolelle, sanoi seuralaissusi olevansa oikeasti pahoillaan, että tuollaisen hilkan viereltään kohta kadottaisi, ja joku toinen, kukaties mokoma resupekka-irokeesi saisi Punahilkkaa käsipuolessaan talutella.

Mutta Punahilkka vain nauroi iloisesti ja sanoi, ettei häntä kukaan susi ainakaan vielä vähään aikaan saisi paikoilleen asettumaan, olisipa näillä sitten tarjota vaikka kultaomenia hopealautaselta. Seuralaissudenkin kanssa oli ollut kyllä ihan mukavaa aikansa, mutta alituinen tarkkailu ja sen miettiminen, käyttäytyikö nyt soveliaasti vai ei, ei ollut Punahilkalle sopivaa elämää. Oli jännittävää tutustua uusiin ja erilaisiin susiin ja heidän maailmoihinsa. Mutta mitä järkeä olisi ollut jämähtää taas heti johonkin muottiin ja kahleeseen, kun yhdestä oli vasta äskettäin vaivoin irti päässyt.

Mutta kyllä Punahilkkakin jonakin päivänä haluaisi tavoittaa sen suden, joka saisi hänen sielunsa soimaan hopeatiukujen tavoin. Kyllä hänkin joskus avaisi sielunsa ja sydämensä sudelle, joka oikealla tavalla häntä lähestyä osaisi. Mutta vielä oli Punahilkka menneestä elämästään niin haavoilla ja repaleinen, ettei hänestä ollut yhdenkään suden kanssa yhteistä susipolkua tallaamaan kuin lyhyeksi ajaksi kerrallaan.

Vielä tuntui olevan niin paljon elämätöntä elämää Punahilkan sisimmässä, että se aivan huusi ulospääsyä. Oli sen sieltä ulos päästävä, ennen kuin Punahilkasta taas edes jokseenkin ehjä hilkka tulisi. Mutta se ottaisi aikaa. Oliko aikaa ja miten paljon? Sitä ei kukaan voisi mennä ennustelemaan.