Kun lähes jokaiseen raskauteen liittyvistä pakollisista pahoinvoinneista ja väsymyksistä selvittiin, sujui Soilen odotusaika mitä parhaimmin. Hän tunsi olevansa elämänsä kunnossa. Työmatkat hän kulki edelleen pyörällä, ei lihonut yhtään ylimääräistä ja hehkui kuin kaunein ruusu. Mikon ilkeilyt kilpistyivät hänestä pois, ja saattoipa olla, ettei Mikko aivan niin ilkeä ollutkaan kuin tavallisesti.

Lapsen oli määrä syntyä huhtikuussa. Koko talven Soile laitteli kaikenlaista valmiiksi lasta varten. Hän kävi synnytysvalmennuksessa, ja yllätys, yllätys: Mikkokin osallistui siihen. Talven mittaan oli Mikon mieli muuttunut, ja hän oli jopa valmis tulemaan synnytykseen mukaan. Siitä ei kuitenkaan sitten tullut mitään, sillä lapsi syntyi sektiolla, eikä siihen maailmanaikaan isiä vielä päästetty leikkaussaliin.

Kuultuaan Soilen raskaudesta oli Mikko ilmoittanut myös, ettei aio ottaa isyyslomaa. Siihenkään ei Soile ottanut juuri minkäänlaista kantaa. Kyllä hän pystyisi lapsen yksin hoitamaan. Mihin hän Mikkoa tarvitsi varsinkaan, kun ei tämä halunnut osallistua.

Tässäkin asiassa Mikon pää kääntyi kuin itsestään, ja hän piti lakisääteisen isyyslomansa viimeistä päivää myöten. Oli siitä toki Soilellekin hyötyä, sillä iso leikkaushaava mahassa ei parissa päivässä parantunut. Perheessä oli myös iso koira, jota Soile ei nyt toipilaana voinut ulkoiluttaa. Mikkoa siis tarvittiin, ja hänelle riitti kyllä puuhaa.

Vastuu lapsen hoidosta lankesi kyllä kokonaan Soilen harteille. Hän imetti vauvaa ja kaikki muukin hoito pyykinpesua myöten oli hänen hommiaan. Kun vauva oli noin kuukauden ikäinen, sai Mikko päähänsä, että koko sakki lähtisi nyt mökille. Ei ollut Soilella ymmärrystä vastustaa asiaa, vaikka nyt ajatellen koko touhu oli hullun hommaa.

Sinne lähdettiin, mutta ensimmäiset yöt yövyttiin sentään Martan huushollissa. Sitten mökki käytiin siivoamassa, kukapa muu sen teki kuin Soile, ja nuori perhe majoittui sinne. Siellä yön pimeinä tunteina kynttilän ja taskulampun valossa Soile imetti vauvan ja vaihtoi hänet kuiviin eikä valittanut mistään. Nyt hän ei sellaiseen enää suostuisi, kun mökkireissu ei mikään pakollinen ollut, vaan Mikon päähänpisto.

Mutta lapsi kasvoi, ja oli aika ajatella asioita eteenpäin. Soile olisi mielellään hoitanut vauvaa kotona kolmivuotiaaksi asti, mutta Mikko rupesi vaatimaan, että Soilen oli palattava töihin. Soilen töihin paluuta perusteli Mikko sillä, että se oli välttämätöntä, jotta lapsi saisi muutakin seuraa kuin äitinsä ja Soilekin näkisi taas aikuisia ihmisiä. Ajatus oli kummallinen, kun sitten taas Soilen töissä ollessa Mikko vahti hänen menemisiään ja tekemisiään kuin haukka ja epäili ja luuli jos jotakin.

Niin Soile kuitenkin lähti töihin, vei lapsen perhepäivähoitajalle ja tunsi ainaista huonoa omaatuntoa siitä, että joutui raahaamaan lapsen aamulla hoitopaikkaan. Taloudellisesti ei Soilen olisi ollut pakko töihin vielä mennä, mutta Mikko tietysti ajatteli, että Soile nyt eli hänen siivellään, kun vain kotona oli.