Huokaisten, mutta kuin uutta voimaa saaneena kääntyi Soile lähteäkseen omaa kiirastultaan kohden. Hänestä tuntui, että hänen pieni, kuollut lapsensa, yhtä hyvin kuin jo aikuinen, elävä tyttärensä kannattelivat häntä elämässä eteenpäin. Totta kai Soile käsitti, ettei hän omassa elämässään voinut tukeutua kumpaankaan. Voiman oli löydyttävä hänestä itsestään. Mutta se löytyi sieltä! Silti ilman aiemman elämänsä vaikeita ja raskaita tai hyviä ja ihania asioita ei tuota voimaa kukaties olisi ollut.
 
Soilella oli kestänyt vuosia koota voimansa niistä pienistä ja joskus vähän suuremmistakin sirpaleista, joina se hänen poluilleen oli heitetty. Mutta nyt se aivan paisutti hänen rintaansa. Rakkaus lapsiaan kohtaan ja tieto siitä, että varmasti oli avioliitossaan yrittänyt viimeiseen asti, antoivat hänelle varmuuden siitä, että hän selviäisi. Tapahtuipa mitä tahansa, Soile selviäisi.
 
Kotiin ja joulun viettoa jatkamaan oli kuitenkin palattava. Mikko ei edelleenkään halunnut mitenkään rakentavasti osallistua siihen. Hän lähti vuorostaan ulos. Hänen sieltä palatessaan oli aika mennä joulusaunaan. Tytär kävi ensin, ja sitten oli Soilen ja Mikon vuoro. Mikko ei kuitenkaan halunnut saunaan Soilen kanssa tulla, mutta se oli Soilelle oikeastaan täysin sama. Monta päivää ei tässä muutenkaan enää saman katon alla oltaisi. Jos Mikko halusi käyttäytyä lapsellisesti, ei Soile aikonut siitä syyllisyyttä kokea.
 
Jouluateria syötiin lähes painostavan hiljaisuuden vallitessa. Lahjoja ei tainnut olla lainkaan, sillä vuosiin ei lahjoja ollut laitettu oikeastaan muille kuin tyttärelle. Soile huokaisi helpotuksesta, kun joulun pakolliset kuviot oli saatu jotenkuten menemään. Vielä olisi pari pyhäpäivää, sitten koittaisi arki.
 
Mikko oudolla käytöksellään sai nuo pari päivää kuitenkin tuntumaan ikuisuudelta. Välillä Soile pelkäsi jo oman ja tyttärensä hengenkin puolesta. Kerrankos sitä on Suomenmaassa sattunut, että erosta katkeroitunut aviopuoliso on surmannut koko perheensä. Pelko väistyi vasta sitten, kun Soile suoraan otti asian puheeksi. Silloin Mikko ikään kuin havahtui ja vakuutti, että pelkoon ei olisi mitään aihetta. Suuri huoli putosi Soilen sydämeltä tuon vakuutuksen myötä, ja hän tiesi kyllä jaksavansa painostavasta ilmapiiristä huolimatta.