Marraskuinen sade vihmoi harmaana ja jäätävänä ikkunoihin, kun Punahilkka hiukan ikävissään ja tympääntyneenä pujahti taas kerran Susimetsään. Ei hän tälläkään kertaa sieltä mitään erikoista, saati maailmoita kääntävää odottanut, mutta rahankäytön suhteen tarkka kun oli, päätti käyttää maksetun aikansa e-kontaktissa mahdollisimman täydellisesti.

Yleensäkin kuului Punahilkan periaatteisiin nauttia kaikesta ”koko rahan edestä”. Mitkään puolitiehen jääneet viritelmät tai sinne päin -kyhäelmät eivät häntä varten olleet. Erityisesti Susimetsässä liikuskellessaan oli hän tarkka siitä, että jos jotain oli jollakin tasolla aloitettu, se myös saatettiin katkeraan tai vähemmän katkeraan loppuun asti.

Valitettavasti vain useimmat Susimetsän sudet eivät olleet Punahilkan mielestä oppineet alkeellisempiakaan käytöstapoja nettideiteillä viuhahdellessaan. Monet tuntuivat kuvittelevan, että flirttejä ja avainpyyntöjä, jopa pikkuviestejä saattoi heitellä sinne sun tänne, eikä niistä tarvinnut sen kummempaa vastuuta ottaa. Kun kaikki tapahtui virtuaalimaailmassa, tarkoin varjellun nimimerkin suojissa, ei näyttänyt olevan niin nokon nuukaa, minne verkkojaan viritteli tai oliko kuinka tosissaan. Jos moisesta hällä väliä –tyylistä sitten huomautti, sai kuulla olevansa nirppanokka tosikko, jolla palkokasvin siemen hyvin herkästi nenään näytti sujahtavan.

Punahilkka ei tällaista käytöstä voinut hyväksyä eikä itse koskaan toiminut sillä tavoin. Jokaiseen vähänkin asialliseen yhteydenottoon pyrki hän vastaamaan vaikkapa sitten vain kertomalla, että katsoi lähemmän tutustumisen olevan ajan hukkaa puolin ja toisin. Vähintäänkin toivotti hän susille hyvää jatkoa ja monenlaista hyvää Susimetsän mutkikkailla poluilla.

Mutta vaikka kuinka asiallisesti ja ystävällisesti, joskin suoraan, asian olisi ilmaissut, oli aina niitä herkkähipiäisiä, jotka eivät kyenneet nielemään pettymyksen katkeraa kalkkia vaieten. Vielä täytyi näiden onnettomien sivaltaa takaisin toteamalla, että tuolla tyylillä ei Punahilkka kaveria ikinä löytäisi, vaan yksin saisi hän kuljeskella susipoluilla hamaan hautaan asti, tai että koko Susimetsä ei tosiaankaan pyörinyt Punahilkan navan ympärillä. Tuollaisiin turhautuneisiin vuodatuksiin ei Punahilkka enää välittänyt vastata: hän oli sanottavansa sanonut, ei se siitä selittelemällä enää muuksi muuttuisi. Mitä taas tuli Punahilkan navan ympärillä pyöriviin, niin yksi vakituinen riitti kyllä mainiosti hänellekin kerrallaan, kaikki muu oli sitten jo bonusta, jolle sillekään ei Punahilkka toki nenäänsä nyrpistänyt… :).

Ja eivät kai sudet sentään niin tyhmiä olleet, että kuvittelivat heti tutustumisen ensi metreillä matkaan ilmestyneitten mutkien selittelemällä oikenevan? Elämässä, muuallakin kuin Susimetsässä sentään yhtä jos toistakin nähneenä ja kokeneena hilkkana tiesi Punahilkka vuorenvarmasti, että jos ensimmäinen kosketus jo poltti ja pisteli ikävällä tavalla, ei siitä ainakaan mitään hyvää voinut jatkossa seurata. Näille kymmenille ennätettyään ei Punahilkalla enää ollut aikaa eikä varsinkaan halua lähteä yrittämään, josko tästä tai tuosta jotakin voisi tulla. Kyllä sen täytyi ainakin alussa  maistua mannapuurolta ja mansikalta, vaikka sitten myöhemmin muuttuisikin silkaksi suolattomaksi kaurapuuroksi!