Ripeästi alkaa Maria keräillä kokoon mukaan otettavia tavaroita. Betlehemiin saapui joitakin päiviä sitten myöhään illansuussa vanhalla aasilla ratsastaen köyhä nasaretilainen esikoistaan odottava kihlapari. Nyt sieltä poistuu yötä vasten kuin salaa kolmihenkinen perhe edelleen sama, vanha aasi ratsunaan ja kantojuhtanaan. Tavaraa vain on huomattavan paljon enemmän., sillä ihmisten tuomat lahjat ja tavarat ovat kartuttaneet perheen omaisuutta melkoisesti. Kun mukaan vielä lasketaan tietäjien tuomat arvokkaat lahjat, voi sanoa, että halpa-arvoisessa tallissa on majaillut ja sieltä nyt kohta poistuu varsin vakavarainen perhe.

Marian on vaikea käsittää kaikkea tapahtunutta. Hän on nuori, juuri äsken esikoisensa synnyttänyt nainen, jonka elämässä on lyhyen ajan sisällä tapahtunut enemmän kuin monella muulla pitkänkään elämän aikana. Monenlaiset tunteet vaihtelevat hänen mielessään. Yhtenä hetkenä iloitsee hän lapsesta ja äidiksi tulostaan, mutta jo seuraavassa silmänräpäyksessä pelko ja ahdistus valtaavat hänen nuoren, vielä kokemattoman sydämensä. Rakkaus Markukseen tuntuu polttavana tunteena luomien takana, ja katkeruus, jopa viha vanhempia kohtaan näiden naitettua hänet vanhalle miehelle saa hänessä välillä ylivoimaisen vallan.

Mutta pohjimmaisena tässä tunteiden ristiaallokossa on kuitenkin syvä luottamus siihen, että kaikki järjestyy. Onhan Joosef vanhuudestaan huolimatta ollut koko ajan hänen tukenaan ja turvanaan. Hän on mies, joka jöröstä ja hiljaisesta olemuksestaan huolimatta nousee puolustamaan omiaan, silloin kun sitä tarvitaan. Muutoin Joosef seurailee tapahtumia taustalla. Hän ei hoputa Mariaa mitenkään, ei vaadi häneltä mitään. Se tuntuu Mariasta ihmeelliseltä, sillä ovathan he asuneet yhdessä, saman katon alla jo useita kuukausia. He ovat vasta kihloissa, mutta siitä huolimatta olisi Joosefilla ollut mahdollisuus vaatia aviollisia oikeuksiaan. Varsinkin, kun Maria heidän kihlautuessaan oli jo raskaana toiselle miehelle eikä enää neitsyt, kuten yleensä on tapana, jopa vaatimuksena.

Silti kertaakaan vielä ei Joosef ole ehdottanut mitään läheisempää kanssakäymistä, saati pakottanut Mariaa mihinkään, joskus vain kuin vahingossa hipaissut hänen poskeaan tai hiuksiaan karhealla puusepän kädellään. Mutta Maria on nähnyt kaipauksen ja ikävän Joosefin silmissä tämän katsoessa Mariaa, hänen nuorta hehkuvaa olemustaan luullen, ettei Maria huomaa. Maria on nähnyt himon ja kiihkon Joosefin tummassa katseessa ja joskus öisin kuullut tämän huokailevan ja kääntyilevän levottomana omalla makuualustallaan.

Ehkä Joosef on ajatellut, että lapsen pitää syntyä ensin. Ehkä hän myös toivoo, että Maria tekisi aloitteen. Lapsi on nyt syntynyt, ja äsken Maria suuteli Joosefia ensimmäisen kerran. Mutta olosuhteet ovat poikkeukselliset. He ovat kaukana kotoa ja kohta jo pakomatkalla vieraaseen maahan ja paikkaan. Vielä on odotettava. Niin Maria ja ehkä Joosefkin ajattelee.

Paitsi turvalliseen Joosefiin, luottaa Maria myös siihen lupaukseen, jonka hän kotona Nasaretissa ennen matkalle lähtöä enkeliltä sai. ”Mitä ikinä tapahtuukin, Herra on kanssasi”.  Tuo lupaus mielessään Maria kaiken muun nyytteihin pakattuaan käärii pienen Jeesus-lapsen pehmeään viittaan ja nostaa hänet seimen oljilta syliinsä. Sitten hän hyvästelee tallin eläimet, jotka koko tallissa vietetyn ajan ovat antaneet heille suojaa ja lämpöä. Vielä viimeinen vilkaisu ympärille ja sitten nousee Maria lapsi sylissään Joosefin auttamana vanhan uskollisen aasin selkään. Pieni seurue häviää pian pimeään yöhön.