Juhlapyhiksi leivottaessa oli leipomusten valikoima suurempi. Silloinkin leivottiin normaalit leivät ja pullat, mutta niiden lisäksi äiti teki esimerkiksi jouluksi makeaa limppua. Hänellä oli paksu vanha keittokirja, josta hän ohjeen katsoi. Limppu oli väriltään melko ruskeaa ja maultaan makeaa, joten  siihen laitettiin varmasti siirappia. Limppu maistui hyvältä luultavasti senkin vuoksi, että sitä sai melko harvoin.

Jouluksi leivottiin myös joulutorttuja. Se tapa taisi meillä alkaa vasta sitten, kun isommat tytöt menivät oppikouluun ja toivat opin kotitaloustunneiltaan. Siihen aikaan ei vielä ollut valmistaikinoita, joten taikinakin tehtiin itse. Minä olen aina pitänyt joulutortuista, ja lapsuuden torttujen maku on minusta yhä se paras joulutortun maku.

Pipareita leivottiin myös, ja parasta siinä oli tietenkin taikinan painelu piparimuotilla erilaisiksi kuvioiksi. Meillä oli tuhuvan tekemät messinkiset piparkakkumuotit, jotka minulla vieläkin on tallella. Muotoina olivat sydän- ja perinteinen piparikuvio. Muotit on käsitykseni mukaan tehty leikkaamalla messinkiputkesta noin parin senttimetrin levyinen rengas ja taivuttelemalla se takomalla tai miten lie sopivaan muotoon. Tarkistin asian juuri, eikä muoteissa tosiaankaan näy minkäänlaista liitoskohtaa, joten kyllä ne pyöreästä aihiosta on tehty.

Piparkakut eivät minun herkkuani koskaan olleet. En pitänyt niistä niiden kovuuden takia. Mutta jos ne jostain syystä pääsivät kostumaan, söin niitä kyllä mielelläni. Vasta kun oma tyttäreni oli perhepäivähoidossa, ja hänen hoitopaikassaan sain maistaa pehmeitä pipareita, aloin pitää niistä. Nykyisin syön piparkakkuja homejuuston kanssa. Myös mandariininpalanen piparin päällä on mukava makuyhdistelmä.

Leipomispäivinä ei tehty koskaan rasvamunkkeja, mutta joskus muulloin niitä kyllä paistettiin. Muistan, kun sisareni luki ylioppilaskirjoituksiin. Silloin äiti paistoi isoja munkkeja hänelle ja tietysti meille muillekin herkuiksi. Toisinaan hän teki oikeita possuja, joihin laitettiin hilloa sisään. Ne vasta hyviä olivat.

Kun köyhissä oloissa ei juuri muita herkkuja ollut, sai pullaa syödä yleensä niin paljon kuin sitä riitti. Olen jo kertonut, miten äiti rasvaa ja sokeria vähentämällä yritti tehdä pullataikinasta mautonta, jotta sen menekki olisi ollut pienempi. Totta kai tärkeimpien makua antavien ainesten vähyys tuntui maussa, mutta hyvä keino saada pulla maistumaan oli voidella sen päälle reilusti voita. Varsinkin hiukan kuivahtanut pulla maistui hyvältä kahvin kanssa, kun sen voiteli voilla. Ja jos vielä lämpimän pullan päälle siveli voita niin, että se suli siihen, niin silloin vasta herkun maistoi!