Tyttäreni oli kesätöissä. Hänellä ei juhannuksen aikaan olisi yhtään ylimääräistä vapaapäivää. Sukuloimaan suosikkitädin luokse teki kuitenkin mieli. Samalla näkisimme mekin. Niinpä hän päätti kysyä, saisiko torstain ”vapaaksi”, jos lähtisi äitinsä kotiseudulle tekemään juttua lehteen. Aihekin hänellä oli valmiina. Tytär oli jo vuosien ajan haaveillut pääsevänsä käymään joskus kettutarhalla, joita varsinkin synnyinseudullani oli runsaasti. Nyt hän yrittäisi toteuttaa haaveensa ja tekisi samalla jutun nykyaikaisesta turkistarhauksesta

Vierailu kettutarhalla ei ollut aivan yksinkertaista. Monet tarhaajat eivät halunneet tarhoilleen ketään vierailijoita, saati toimittajia, sillä ns. kettutyttöjen toilaukset ja suoranainen vahingonteko sekä suuren yleisön nurjamielinen suhtautuminen koko elinkeinoon oli tehnyt heidät varovaisiksi. Hiukan helpommaksi asian teki se, että juttu tulisi maatalousalan pääjulkaisuun.

Ei tyttärenikään mikään tarhauksen puolestapuhuja ollut, mutta sitä hän ei tietenkään voisi jutussaan tuoda esiin. Tarkoitus oli tehdä haastattelu, jossa puolueettomasti esiteltäisiin turkistarhaajan työtä sekä eläinten oloja tarhalla kaunistelematta tai kauhistelematta mitään.

Sisareni oli jo etukäteen valjastettu kartoittamaan seutukunnan tarhaajia, erityisesti heitä, jotka toimittajan tulemiseen tarhalleen ja jutun tekoon heidän elinkeinostaan saattaisivat suostua. Kun sitten selvisi, että eräs tarhaaja, joka muuten sattui olemaan vanha koulukaverini ja sen aikainen jonkinmoinen ihastukseni, suostuisi haastatteluun, sai tytär lehden päätoimittajalta luvan matkustaa jutun tekoon ja juhannuksen viettoon Pohjanmaalle jo keskiviikkoiltana. Torstaina hän kävisi kettutarhalla haastattelemassa tarhaajaa, ja sen jälkeen voisikin juhannus alkaa.

Yllättäen samalta suunnalta löytyi vielä toinenkin juttuaihe. Nyt ei ollut enää mitään estettä matkustukselle. Kun lähiseudulta löytyi vielä ko. lehdelle kuvia ottava kuvaaja, oli jutun kuvamateriaalikin taattu ja järjestyksessä.