Minä olin Rotan ja koko lauman luottokoira, joten heti kun vene saatiin kiinnitettyä, annettiin minun hypätä vapaana laiturille. Vapaana sain sitten juoksennella minne mielin, sillä vaikka joskus käväisinkin naapureita tervehtimässä, en koskaan aiheuttanut mitään häiriötä ja tulin kierroksen tehtyäni omia aikojani takaisin.

Olavia sen sijaan ei Rotta uskaltanut päästää vapaaksi ainakaan näin ensimmäisellä kerralla, vaikka se talvella olikin saanut olla irti. Silloin ei muilla mökeillä kuitenkaan ollut ollut asukkaita, mutta nyt näkyi liikettä jo monenkin mökin rannassa. Olavin arvaamaton luonne oli opittu, joten viisainta oli pitää se kytkettynä. Niin ajateltiin, mutta kuinkas kävi?

Saaressa tuuli, jos mahdollista vielä kovempaa kuin järvellä. Puut olivat vasta hiirenkorvalla, joten nekään eivät antaneet mitään suojaa järveltä puhaltavaa vihuria vastaan. Jopa puheesta oli vaikea saada selvää kovan tuulen takia. Rotta ja Kaisan isä aloittelivat kuitenkin mökin kesäkuntoon laittelemisen. Ensin piti lämmittää, sillä mökki oli kolea ja kostea. Siitäkään ei tahtonut tulla mitään, sillä Kaisan isän sormi oli kovasti kipeä ja siitä vuoti verta. Onneksi mökillä oli kunnollisia sidetarpeita, mutta eiväthän nekään kipua poistaneet.

Olavi oli kiinnitetty hihnalla mökin eteen puuhun, josta sillä oli hyvä näkyvyys kaikkialle, missä liikuttiin. Minä kuljeskelin vapaana siellä täällä. Kuljin myös Olavin ohi useita kertoja. Mikä mahtoi Olavin päässä naksahtaa, kun se sitten ilman mitään varoitusta hyökkäsi taas kimppuuni, kun kuljin sen editse. Ottiko kova tuuli senkin hermoihin, vai ärsyttikö sitä se, että minä olin vapaana ja se kytkettynä? Luultavasti molemmat, sillä sehän ei voinut sietää sitä, että itse oli kytketty ja toinen vapaa.

Tällä kertaa olin ilmeisesti kulkenut liian läheltä Olavia. Se ampaisi kuin salama pääpuoleeni eikä päästänyt irti, vaikka kuinka huusin. Rotta ennätti ensimmäisenä apuun, mutta ei hänkään saanut Olavia irrottamaan otettaan minusta. Hän huusi hädissään Kaisan isän paikalle, mutta tulos oli yhtä laiha. Kaikki huusivat ja hosuivat ja minä kiljuin kuin tapettava sika, mutta Olavi upotti terävät hampaansa yhä syvemmälle korviini.

Kun ei muutakaan keksinyt, haki Rotta mökin alakerrassa olevasta puuvarastosta pienen, pyöreän kapulan. Sillä hän läimäytti Olavia lonkille muutaman kerran. Johan irtosivat Olavin hampaat päästäni, ja minä pääsin karkuun nuolemaan haavojani. Enhän niitä toki pystynyt nuolemaan, sillä kenenpä koiran kieli omiin korviin asti yltäisi. Mutta pääasia, että Olavi oli irti päästäni. Kipu oli hirmuinen, sen voi arvata.

Kivultani en pystynyt paljoa seuraamaan, mitä muualla tapahtui, mutta puolella korvalla kuulin, miten Kaisan isä taas huusi ja räyhäsi aivan raivopäänä. Luulin, että nyt olivat Olavin päivät luetut siinä paikassa. Niin hirmuisia sanoja erotin huudon seasta. Mutta Rotta sai kuin saikin tilanteen taas rauhoittumaan.

En tiedä, mitä lauman ihmisjäsenet oikein päättivät, mutta hetken päästä meitä molempia ryykyytettiin venettä kohti. Olavi oli jo rauhoittunut, niin kuin aina ennenkin oli tapahtunut heti hyökkäyksen päätyttyä. Se ei enää yrittänyt tehdä minulle mitään, vaikka varmuuden vuoksi meitä pidettiin tietenkin hieman kauempana toisistamme.

Kohta ymmärsin, että olimme lähdössä saaresta. Minä olin hoidon tarpeessa, samoin Kaisan isä, eivätkä ihmiset uskaltaneet jäädä saareen yön yli Olavin arvaamattomuuden vuoksi. Kotimatka alkoi.