Elokuu lähenöö uhkaavasti puoltaväliä. Nyt on jo kymmenes päivä, Laurin ja Lassen nimipäivä. Mulle on noijen poikain nimipäivä jääny mieleen paristaki syystä. Ensikski mun lapsuuvenkodin naapurissa asu Lauri-niminen poikamies vanhan äitisä kans. Se elää vieläki, vaikka nyt on jo tietysti vanha ukko, ku en minäkään enää mikään eilisen teeren tyttö oo.

Lauri poltti piippua ja kävi usein meillä. Vaikka mää siihen aikaan olin vasta kakara, niin mulle on jääny mieleen, että se oli ihan mukava mies ja kova politikoimaan. Se tunnusti kovasti punasta väriä ja ihaili sen aikasta Neuvostoliittoa. Niillä oli isä-vainaan kans aina tulisia keskusteluja, ku isäki oli kiinnostu politiikasta.

Isä kannatti Maalaisliittoa, nykystä Keskustaa. Nimi oli sillon jo vaihtunu Keskustapuolueeks, ja mää muistan, miten isä kerranki jolleki uhos, että hän on maalaisliittolainen, ei keskustapuoluelainen. En tiijä, miten palijo puolueohjelma sitte nimenvaihoksessa oli muuttunu, ku niin piti uhota, ettei uus nimikään kelevannu.

Mutta senhän ny arvaa, että ku kaks ihan äärilaijan ihimistä puhuu politiikkaa, niin ei siinä oikeen yhteistä säveltä taho löytyä. Ei Lauri ja isä kumminkaan ikinä toisilleen suuttuneet, en mää ainakaan siitä ollu tietonen. Vaikka ne tänään ois eronnu vähä kuumennein tuntein, niin jo seuraavana pyhänä ne taas pui samoja asioita kumpiki yhtä peräänantamattomana. Mulle on jääny mieleen, että just pyhäiltapäivisin Lauri tuli meille ja politikointi alako. Arkisin tehtiin töitä ja pyhisin oli sitte aikaa parantaa maailmaa.

Mää muistan, että isompana mua jo vähä tympäski se ainanen vääntö samosta tylsistä asioista. Tai ne tuntu sillon tylsiltä. Ku ois ymmärtäny kuunnella, mitä ne puhu, tietäs ja ymmärtäs palijo enemmän vaikka historiasta ja maailmanmenosta yleensäki. Jos mulla nyt ja tällä järellä ois se mahollisuus, niin varmasti istusin korva tarkkana vieressä kuuntelemassa ja vielä kyselisinki, mitä en ymmärtäs. Mutta jälestä on ny jästiä panna, ku leivät on jo uunissa. Isä on ollu mullissa jo toistakymmentä vuotta. Lauria taas en nää sillonkaan, ku kotiseuvulla käyn. Ja ku toinen puuttuu, niin eihän se sama asia ois enää.

Isä kerto, että Laurin palava Neuvostoliiton ihailu loppu sitte kertaheitolla. Se loppu siihen, ku Neuvostoliitto miehitti sillosen Tsekkoslovakian. Sehän tapahtu vuonna 1968. Siitä tapahtumasta mulla on hämärä muistikuva, ainaki siitä tunnelmasta. Ja sen muistan, miten radiotoimittaja Lieko Zachovalova vuosikausia, niin musta ainaki sillon tuntu, raportoi Prahasta, miten siellä asiaan suhtauvuttiin. Isä kuunteli aina kaikki uutiset monta kertaa päivässä, ja Liekon matala, vähä kohtalokkaan tuntunen ääni kaiku tuvassa melekeen tunnin välein. Meille muille ois vähempiki uutisten kuuntelu piisannu, mutta jos ei halunnu kuunnella, niin sitte ei ollu muuta mahollisuutta, ku lähteä muualle.

Toinen nimipäiväsankari, jonka mää menneisyyvestäni muistan, oli yks mun ihastus. Mää olin keskikoulussa, olisinko ollu nelijännellä luokalla, ku mää iskin silimäni siihen. Samassa yhteyvessä oli lukio, ja sinne tuli opiskelijoita naapuripitäjästäki, ku siellä ei omaa lukiota ollu. Lasse oli näitä naapuripitäjän poikia. Sillä oli veliki samalla luokalla, mutta mun mielestä ne ei ollu kaksosia. Mun yks kaveri oli taas ihastunu siihen.

Lasse oli mukavan näkönen poika, mutta eihän se ny keskikoululaisista pikkutytöistä ollu kiinnostunu, vaikka ne sille ovia auko ja siihen ihailevia silimäyksiä loi aina, ku nähtiin. Se oli enempi semmosta kaukorakkautta vaan eikä ikinä johtanu mihinkään. Tuskin me sanaa vaihettiin koko aikana, mitä samaa koulua käytiin.

Lasse pääsi sitte ylioppilaaks, ku mää pääsin keskikoulusta. Muistan, että vein sille keltasen ruusun, ja mun syvän hakkas ku lampaansaparo, ku sitä onnittelin. Lasse kiitti kohteliaasti, mutta siinä kaikki. Siihen aikaan se varmaan mulle riittiki. Olihan mun ihastukseni puhunu suoraan mulle ees yhen sanan verran!

Oon mää myöhemminki kuullu Lassesta jotain. Se opiskeli matikkaa ja palas takasi kotiseuvuilleen, ku opinnot oli ohi. Naimisiinki se meni, opettajan kans. Mutta sitte se rupes rehtoriks, ja kovat työpaineet aiheutti sen, että se uupu ja joutu sairauslomalle. En tiijä, mitä sille nykysin kuuluu. Onko palannu töihin vai pääsikö eläkkeelle.

Niin se vaan on meijän kummanki elämä menny omaa latuaan. Ja sillon ku ainaki musta tuntu, etten voi elää iliman Lassea! Kaikkia hullutuksia sitä nuoren ihimisen päässä liikkuu. Onneks elinpiiri avartuu ja pääsöö huomaamaan, että maailma on täynnä mukavia miehiä. Ja Lasse tuskin on mua muistanu sen erän perästä, ku mää sen ruusun sen kouraan sillon tökkäsin vuonna elämän kevät ja kukkiva nuoruus!

Se oli muuten keltanen, se ruusu, ja äiti-vainaa sano aina, että keltanen on hylätyn väri. Tässä se tuli taas tojistettua. Mää annon Lasselle keltasen ruusun ja samalla sinetöin oman kohtaloni. On tää elämä sitte raadollista! Mutta nimipäiväonnea kumminki Lasselle, jos vaikka niin somasti sattus, että tämän lukisit ja ihtes tästä tunnistaisit.