Kun sanasotaa oli käyty jonkin aikaa vaihtelevalla menestyksellä, eikä ratkaisua ollut syntynyt, oli tietysti otettava käyttöön järeämmät aseet. Seuraavaksi siirryttiin uhkailuun. ”Kun ei minua ja ailahtelevaa luonnettani täällä kerran ymmärretä, tarkoittaa se sitä, että minun ei haluta täällä olevankaan. Niinpä minä sitten kokoan kimpsuni ja kampsuni ja lähden ovet paukkuen enkä taakseni katso!”

Tällaisen julistuksen jälkeen alkoivat ikuiset sovittelijat pyydellä ja anella. ”Älä nyt mihinkään lähde. Kyllä täällä sopu taas saadaan aikaan. Väärinymmärrystä taitaa enimmäkseen olla koko jupakka. Niin ihana ihminen ja kirjoittelija olet, että iso aukko jää, jos lähdet.”

Mutta lähtijä ei enää heltynyt. Lähtö oli edessä, ja kohta alkoivat jotkut muutkin kannattajat puhua lähtemisestä. Tilanne alkoi mennä jo siihen pisteeseen, että ihan nimeltä mainiten sanottiin, ketkä kenenkin ystävä- ja tukijapiiriin nyt sitten kuuluivat. Sivusta seuraajaa olisi melkein itkettänyt, ellei olisi mokoma lapsellinen käytös naurattanut!

Kaikkein huvittavinta, mutta asianosaisten kannalta tuskin kovin mairittelevaa on se, että näyttävän ja suurieleisen lähdön jälkeen ei se oma blogi ja yksinäisen suden asema sitten niin mukavalta tuntunutkaan, vaan talven ensimmäinen pakkanen ajoi porsaat yksi kerrallaan kotiin. Hiukan häntä koipien välissä ja hattu kourassa sieltä tultiin, mutta kohta oltiin jo taas kuin ei mitään koskaan olisi tapahtunutkaan.

Annettiin ymmärtää, että kaikki entinen oli nyt sovittu ja painettu villaisella. Oli se vaan niin mukavaa olla ja elellä täällä omassa turvallisessa pikkupiirissä, jossa kaikki kukat saivat kukkia, ja jokaisen luonteenpiirteitä ja muitakin oikkuja ymmärrettiin ainakin tiettyyn pisteeseen asti.Täällä sai olla oma itsensä ja toteuttaa itseään, ja aina sai kannustusta ja tukea puolelta jos toiseltakin.

Ja mikäpä siinä! Hyvähän se on, että ristiriidat saadaan sovittua ja kaikkien kanssa tullaan edes jotenkuten toimeen. Eihän ole ihmisen hyvä olla yksin, ei...