Tällä kertaa Pekan työpäivä sujui kuin siivillä. Hän lauloi ja rallatteli, laski leikkiä ja sai monta viime viikkoina rästiin jäänyttä työtä tehdyksi. Työtoverit katselivat Pekkaa ihmeissään. Mikä tälle nyt oli tullut? Vielä eilen oli Pekka kulkenut kuin varjo työpaikalla kaihtaen katsekontaktia ja tuskin tervehtien.

Nyt hän oli kuin uusi mies. Jokainen sai häneltä iloisen hymyn ja ystävällisen sanan. Hän jopa kyseli, voisiko tehdä toisten töitä näiden työtaakkaa helpottaakseen. Nyt olivat kyllä maailmankirjat sekaisin, tuumailtiin ja kuiskuteltiin työtovereiden joukossa kahvihuoneessa.

Pekka ei ryhtynyt muuttunutta mielialaansa ja iloaan kenellekään selvittämään, vaikka jotkut sitä uteliaina kyselivätkin. Kyllä se aikanaan selviäisi. Sanoipahan vain myhäillen, että ensi maanantaina voisi ehkä olla aihetta onnitteluihin. Toki siitä työtoverit osasivat laskea yhteen yksi ynnä yksi saaden tulokseksi kihlauksen, ja kohta koko työyhteisö tiesi, että Pekka oli menossa viikonloppuna kihloihin.

Pienen kiusoittelun ja naureskelun saattelemana Pekkaa evästettiin tulevaan koitokseen. Pekka itse naureskeli mukana, vaikka välillä rintaa aivan kouraisi se, että kihlaus oli totta vasta hänelle itselleen, ei laisinkaan Liisalle, naiselle, jonka hän aikoi kihlata. Entä jos Liisa sanoisi ”ei”? Mitä Pekka sitten tekisi? Kuinka hän ikinä voisi ja kehtaisi työpaikalla kertoa, että koko kihlaus oli pelkästään hänen omaa haavettaan ja toiveuntaan.

Kun tällaiset ajatukset alkoivat kiertää päässä, tunsi Pekka kylmän hien nousevan otsalleen, ja sydän alkoi tykyttää kuin lampaan saparo. Oli pakko istahtaa hetkeksi hengähtämään. Työtoverit ihmettelivät, miten Pekka ykskaks muuttui aivan harmaaksi ja sairaan näköiseksi kasvoiltaan, vaikka juuri äsken oli ollut niin iloinen ja nauravainen. Pekka selitti kiireesti olevansa vain vähän väsynyt kihlajaisjärjestelyistä, jännityksestä ja unen puutteesta. Tämä oli ohimenevää, ei mitään vakavaa.

Kun heikotuskohtaus meni ohi, karisti Pekka kiireesti moiset epäilyt mielestään ja alkoi taas toiveikkaasti suunnitella, millaisin sanakääntein asian Liisalle ilmaisisi. Mutta sitten hän ajatteli, että koko asiaa oli turha suunnitella kovin tarkasti. Parasta antaa asioiden ohjautua oikeaan suuntaan. Kyllä varmasti tapaamisen aikana tulisi hetki, joka olisi juuri sopiva kaivaa sormus taskusta ja pujottaa se Liisan siroon, hyvin hoidettuun ja pitkäkyntiseen nimettömään…