Jo ikänsäkin puolesta Soile tiesi, että äidiksi tulo uudemman kerran alkoi olla lähes mahdottomuus. Lisäksi monet ikävästi päättyneet raskaudet osaltaan vahvistivat asiaa. Mutta ajatus toisesta lapsesta perheessä ei jättänyt häntä rauhaan. Työssään hän näki paljon lapsia, joitten kotiolot olivat kaikkea muuta kuin kehuttavat. Siksi tuntui toisinaan katkeralta, että hän itse ei voinut saada lasta, jolla varmasti olisi ulkoisesti ollut kaikki paremmin kuin hyvin, ja mikä vielä tärkeämpää: lasta olisi rakastettu ja hänen henkisestä hyvinvoinnistaan olisi huolehdittu kaikin mahdollisin tavoin.

Soile yritti myös huolehtia elävästä tyttärestään niin hyvin kuin osasi. Lapsen arvo oli noussut elämän arvaamattomuuden edessä oikeisiin mittasuhteisiin. Kuollut lapsi oli tietysti usein mielessä, mutta Soile ymmärsi, että kuolleet ovat kuolleita, elävien vuoksi täällä on ponnisteltava.

Mieltään ja ajatuksiaan kaihertavaa hoivaamis-, hoitamis- ja auttamisviettiään tyydyttääkseen oli hän pikkutyttären kuoleman jälkeen osallistunut myös monella tavalla vähäosaisten auttamiseen. Muun muassa äitiyspakkauksensa, jonka oli jo ehtinyt ennen vauvan syntymää tilata kotiin, mutta joka lapsen kuoltua oli jäänyt käyttämättömäksi, oli hän lahjoittanut vielä monenlaisilla hyödyllisillä tarvikkeilla täydennettynä Viipurissa tehtävään avustustyöhön. Saatesanoinaan oli hän toivonut, että pakkauksen saisi joku yksinhuoltajaäiti, jolla itsellään ei ollut mahdollisuutta hankkia vauvalleen pakkauksen sisältämiä tarpeellisia tavaroita.

Eipä olisi Soile voinut kuvitella, miten kauaskantoinen oli tämä teko. Pakkauksen toimitti perille Soilelle tuttu seurakunnan diakoni, joka oman virkansa ohella vapaaehtoisten avustamana teki avustusmatkoja Viipuriin ja entisen Karjalan alueelle. Viipurin synnytyssairaalassa pakkauksen sai eräs nuori äiti, joka vastikään oli saanut pienen poikalapsen.

Diakoni kertoi, miten liikuttava oli ollut tuo hetki, kun ryhmä suomalaisia oli äkkiä pöllähtänyt sairaalan synnytysosastolle mukanaan paketti vauvantarvikkeita. Soile saattoi vain kuvitella, miten hämmästynyt ja yllättynyt oli nuori äiti, jonka mielessä varmasti pyöri tuhat kysymystä siitä, miten hän yksin selviäisi pienen vauvan kanssa. Tilaisuudessa otettiin valokuvia, jotka sitten toimitettiin Soilellekin nähtäväksi.

Soilen lahjoittamasta paketista sai alkunsa laaja avustustyö, jolla edelleen autetaan Viipurin synnytyssairaalassa synnyttäviä äitejä. Paketin luovutuksessa mukana olleet innostuivat asiasta niin, että he diakonin johdolla alkoivat kerätä samantyyppisiä äitiyspakkauksia ihmisten lahjoittamista käytetyistä, hyväkuntoisista tavaroista ja vauvanvaatteista.

Vielä tänä päivänäkin Viipurin synnytyssairaalaan toimitetaan useita kertoja vuodessa monta isoa, oranssia muovisäkkiä, jotka on pakattu täyteen vastasyntyneelle sopivia tarvikkeita. Huhut kertovat, että viipurilaisäidit haluaisivat lapsensa syntyvän juuri niihin aikoihin, kun "punaisten säkkien avustuskuorma" Suomesta on tulossa, ja voi niitä onnellisia, joiden toive toteutuu!

Myöhemmin Soile itsekin osallistui avustusmatkalle ja vei vielä toisen avustuspaketin pikku Alekseille ja hänen äidilleen toiveenaan tavata nämä. Äiti ei kuitenkaan tullut sovittuun tapaamiseen, ja niin tämä yhteys katkesi. Hiukan ikävä tunnelma Soilelle tapahtumasta jäi. Jälkeenpäin hän joskus mietti mahtoivatko ihan kaikki tavarat mennä perille siihen osoitteeseen, johon hän ne oli tarkoittanut, kun paketti oli jätettävä tuiki tuntemattomien haltuun.