Aika ristiriitaisin tuntein ajelin kotiin päin. Vähän hukkaan heitetyltä ajalta tuntui koko reissu. Kun arki alkoi, punnitsin tulosta, joka viikonlopun jälkeen oli jäänyt viivan alle. Melko vaatimattomalta se näytti, katselipa sitä miltä kantilta tahansa. Minusta alkoi tuntua, että oli tullut luovuttamisen aika.

Olin tehnyt oman osani. Enempään en kyennyt. Sitä paitsi jos suhde olisi toiminut siten, kuin hyvän suhteen kuuluu toimia, ei minun olisi tarvinnut yrittää mitään. Asiat ja tapahtumat olisivat soljuneet kuin vapaasti virtaava joki eteenpäin ilman pahempia karikoita. Väkisin ei mitään suhdetta pystynyt luomaan saati pitämään yllä.

Kun mieskään ei antanut kuulua itsestään halaistua sanaa, päätin taas kerran jättää kaiken taakseni ja suunnata katseeni kohti tulevaisuutta. Tuleen oli turha jäädä makaamaan. Itse minun oli itseäni autettava, jos mielin jotakin elämässä joskus saavuttaa.

Puolen viikon maissa, kun olin jo melkein unohtanut koko epäonnisen viikonlopun, lähetti mies sähköpostia. Viestin alkuosa ei mitenkään yllättänyt. Siinä mies tavalliseen tapaansa vain kertoili, mitä oli alkuviikosta puuhaillut. Lopussa oli yllättävä lausahdus. Mies arveli lauantaisen tapaamisen olleen minulle pettymys, koska hän oli ”vain maannut passiivisena kuin hauki pohjassa ikään kuin tarkkailuasemissa”.  Mies kertoi olevansa käytöksestään pahoillaan, mutta ei sen tarkemmin selitellyt motiivejaan.

Vaikka olin jo mielessäni luovuttanut miehen suhteen, päätin kuitenkin vielä vastata saamaani viestiin. Tällä kertaa sanoisin kaiken, mikä mieltäni kaihersi. Olin turhautunut, ja mies saisi sen nyt kokea rankimman jälkeen.

Aloitin sanomalla, että jos ei tapaaminen ollutkaan minulle suoranainen pettymys, niin ainakin se minun kannaltani katsoen oli ollut täysin turha. Asiat eivät olleet nytkähtäneet milliäkään eteenpäin. Pikemminkin oli otettu takapakkia monta metriä. En ollut kiinnostunut suhteesta, jossa vain kulutettiin aikaa toisen seurassa samassa tilassa ilman, että tuo toinen tuli millään lailla huomioon otetuksi.

Sellaisesta elämästä minulla oli runsaasti omakohtaista kokemusta useiden vuosien ajalta. Minä halusin keskustella, vaihtaa ajatuksia ja mielipiteitä, kertoa tunteitani ja tuntemuksia, vertailla kokemuksia. Ylipäätään olla läsnä, niin että kummallekin tulisi tunne, että yhteisen ilman hengittämisen lisäksi oli olemassa jotain muutakin yhteistä.

Miehen lauantai-iltana lausuma ”koska minä en koskaan ole saanut mitään erityiskohtelua, en minäkään anna sellaista muille”, sai virtuaalisen kynäni suorastaan sauhuamaan. Tuollaisella asenteella ei minun mielestäni kovin pitkälle pötkittäisi. Olin sitä mieltä, että juuri toisen huomioon ottaminen ja hänen tarpeidensa asettaminen ainakin samalle tasolle kuin omat tarpeensa varsinkin suhteen alkuvaiheessa, oli juuri se viisasten kivi, joka näyttäisi, oliko suhteella olemassa onnistumisen edellytyksiä.

Taas kertaalleen tulin siihen päätelmään, että olimme miehen kanssa niin erilaisin haluin ja tuntemuksin liikkeellä, että sitä samansuuntaista tahtoa tuskin väliltämme löytyisi, vaikka jatkaisimme yrittämistä maailman tappiin. Siinä taas ei olisi mitään järkeä. Olin avioliitossani oppinut, että yksin on vaikeaa ja täysin turhaa yrittää mitään. Siihen tarvitaan aina kaksi, lujaakin lujempi tahto ja vielä vahva usko yrittämisen onnistumiseen.