Soile oli pitänyt pyramidien näkemistä matkan päätavoitteena. Nyt oltiin pyramidialueella, mutta eivät hiekkaerämaan keskellä kohoavat pyramidit mitään suurta ihastusta hänessä herättäneet. Olivathan ne omalla karulla tavallaan vaikuttavia, mutta siinä kaikki. Onneksi erääseen niistä, Kheopsin pyramidiin pääsi sisällekin. Soile ilmoitti oitis menevänsä käymään pyramidissa. Hän yritti houkutella toisiakin mukaansa, mutta kuka mihinkin tekosyyhyn vedoten laisti tämän ainutkertaisen tilaisuuden. Niin oli Soile seurueensa ainoa ”pyramidinkävijä”.

Pyramidiin mentiin sisälle kyljessä olevan aukon kautta, jota oli vaikea edes erottaa kauempaa. Paikallinen opas johdatteli sisään menijät hirmuista vauhtia pitkin kapeaa, matalaa ja koko ajan ylöspäin kohoavaa käytävää kohti faaraon hautakammiota. Aikanaan tuo huone oli varmasti ollut upea ja näkemisenarvoinen, mutta nyt siellä oli enää suuri graniittinen sargofagi, joka Soilen mielestä muistutti eläinten juottokaukaloa.

Ilma kammiossa oli kuuma ja painostava, ja Soilesta tuntui koko ajan kuin hengitysilma loppuisi hetkellä millä hyvänsä. Se johtui osaltaan varmaan siitä, että opas oli kiidättänyt matkalaiset tuhatta ja sataa ylös matalaa ja ahdasta käytävää. Kuumassa kammiossa sai nyt vähän hengähtää, mutta sitten alkoi sama matka kyyryssä kulkien, tällä kertaa alaspäin. Joka tapauksessa oli Soile jälkeenpäin tyytyväinen, että oli mennyt käymään pyramidin sisällä. Se oli taas niitä asioita, jotka oli tehtävä sillä hetkellä, kun ne kohdalle osuivat. Toista tilaisuutta tuskin tulisi.

Pyramideilla vietettiin lähes koko päivä, sillä olihan siellä paljon nähtävää. Silti tuntui ihan mukavalta, kun polttavan paahteen alta päästiin ilmastoituun bussiin, joka kuljetti väen takaisin Kairoon. Tälläkin retkellä poikettiin papyrusverstaaseen. Koko matkan aikana sellaisessa käytiin ainakin neljä kertaa, joten kohta olisivat vierailijat varmaan itsekin osanneet valmistaa papyrusta: niin perusteellista oppia ja moneen kertaan he saivat.

Kairossa sattui huvittava pikku tapaus. Kairohan on 20 miljoonan asukkaan kaupunki, ja liikenne siellä sen mukaista. Kolarit eivät ole harvinaisia, ja matkalaistenkin pikkubussi sai tönäisyn kylkeensä, mutta ei sitä jääty ihmettelemään, vaan matka jatkui taas samaan tahtiin. Kairossa, niin kuin koko Egyptissä on myös tavattoman paljon poliiseja. Heitä liikkui kaduilla yksin ja pareittain liikennettä ohjaamassa ja järjestystä valvomassa.

Soile ja Helinä lapsineen päättivät käväistä hotellia vastapäätä kadun toisella puolella sijaitsevassa isossa tavaratalossa. Jollain ihmeen konstilla he saivat kadun ylitettyä menomatkalla jäämättä hurjaa vauhtia monella kaistalla kiitävien autojen alle. Mutta takaisinpääsy tuotti ongelmia. Paikalliset kyllä puikkelehtivat autojen lomasta kadun yli varsin ketterästi, mutta siihen touhuun eivät jäyhät suomalaiset uskaltautuneet. Soile kyllä katsasteli sopivia kohtia ja hetkiä kadun ylittämiseen moneenkin otteeseen, mutta Helinääkö nyt olisi saanut moiseen uhkarohkeaan puuhaan.

Siinä sitä sitten pällisteltiin ja arvuuteltiin, milloin oikein päästäisiin katu ylittämään. Mutta ei hätää mitään. Kohta saapui paikallaan teputtavien valkonaamojen luokse ylväs poliisi, joka viittasi heidät  mukaansa ja asteli epäröimättä kadun vilinään kaahaavien autojen sekaan. Hän seisahtui keskelle katua, nosti kätensä autoilijoille pysähtymisen merkiksi ja vielä vihelsi pilliinsä. Autot pysähtyivät kuin seinään ja seurue pääsi yhden poliisin saattueessa ylittämään kadun ilman pienintäkään vaaraa. Olihan se hienoa, kun sai ylittää leveän, monikaistaisen kadun kuin kuninkaallinen autoilijoitten odottaessa kiltisti vuoroaan päästä jatkamaan matkaansa.

Mutta jos matkalaiset luulivat, että kadun ylitys poliisin suosiollisella avustuksella olisi kiitoksella hyvä, niin siinä he erehtyivät pahemman kerran. Kun katu oli ylitetty, hieroi avulias poliisi vaivihkaa sormiaan yhteen sen merkiksi, että nyt oli maksun aika. Tipin maksaminen jokaisesta pienestäkin palveluksesta kuuluu nimittäin oleellisesti egyptiläiseen kulttuuriin. Siellä ei voi olettaa saavansa mitään ilmaiseksi, vaan kaikesta, jopa lahjaksi luulemastaan, saa varautua maksamaan.

Jopa kauppiaat kysyivät, mitä asiakas nyt antaisi heille vastalahjaksi, kun niin hyvät ja ostajalle edulliset kaupat oli syntynyt. Palkkioksi kävi esimerkiksi euro tai kaksi, joten siihenpä ne ”alennukset” taisivat huveta.
Muutenkin kaiken karvainen huijaaminen oli tavallista ja yleisesti hyväksyttyä. Mutta maassa maan tavalla, totesivat satunnaiset matkailijatkin muutamat oppirahat karvaasti maksettuaan.