Myös Kärpänen oli tyytyväinen. Bloginkirjoitusongelma näytti ainakin tällä erää ratkenneen. Punahilkka ottaisi taas ohjat käsiinsä ja antaisi virtuaalikynänsä suihkia niin, että virtuaalimuste roiskuisi maan ääriin. Ehkä sentään oli parasta yrittää suojautua suurimmilta musteroiskeilta, vaikka se Kärpäsen oli kyllä myönnettävä, että punahelman yllättäen ilmennyt kirjoitusinto kiinnosti sitäkin himpun verran.

Eikä vain aivan himppua, vaan niin paljon, että se päätti pysytellä hereillä ainakin siihen saakka, että näkisi, millaisen kuolemattoman neronleimauksen punahelma kuvitteli saaneensa. Nimenomaan kuvitteli, sillä jos aikaisempia kirjoituksia muisteli, niin mitään kovinkummoista tuskin oli tarjolla. Ehkä punahelma yllättäen oli vain muistanut jonkin susitarinan, jota ei vielä ollut saateltu kaiken maailman tietoon. Ehkäpä kyseessä oli jopa se ”suuri, jalat alta pyyhkäisevä rakkaus”, jonka perään punahelma tuntui yhä haikailevan, ajatteli Kärpänen vähän pilkallisesti.

Tosin nykyisin sellaista tapahtui kai yhä harvemmin. Lienee punahelma vihdoin itsekin oivaltanut tai ainakin uskonut viisaampiaan, että sellaista ei oikeasti tainnut olla olemassakaan. Oli vain tavallista hyvänolon tunnetta ja toisen lähellä viihtymistä. Hyökyaallon lailla kaikki mukanaan vievää suurta rakkautta saatiin nykyisin nähdä enää vain valkokankaalla, jos sielläkään, sillä sinnekin näkyi inhorealismi jo työntäneen laihan, koukkuisen sormensa palauttamaan ihmisiä maan pinnalle. Mienkiintoista olisi siis nähdä, miten punahelma lukijat nyt yllättäisi.

Näissä tuumissa Kärpänen kipusi vähän korkeammalle ikkunalaudalla. Sieltä oli hyvä sihti ympäriinsä. Varmaan tässä pitäisi vielä jokunen tovi odotella punahelman aikaansaannoksia, sillä Kärpäsen ymmärryksen mukaan korkokenkä kävi edelleen töissä elantoaan ansaitsemassa. Kirjoittaminen oli hänelle vain rakas harrastus, jonka hedelmiä saivat lukijat nauttia tai inhota silloin, kun ei punahelmalla ollut tähdellisempää puuhaa, kuten esimerkiksi ansalankojen virittelyä hallaville tai kukaties hieman nuoremmillekin susikandidaateille. Nyt taisi kaikesta päätellen olla meneillään hiljaisempi kausi tällä rintamalla, kun kirjoituspuuhiinkin tuntui tuo hepsankeikka ennättävän.

Näin Kärpänen tuumiskeli mielessään, sipaisi siipensä kasaan ja sulki verkkosilmänsä. Tässä olisi aikaa vielä vaikka hiukan torkahtaa, sillä kello näytti käyvän vasta yhtätoista. Vielä se raotti silmiään sen verran, että vilkaisi ikkunasta ulos. Siellä näytti olevan säteilevän kirkas syyspäivä. Aurinko paistoi täydeltä terältä, ja puut ojentelivat paljaita oksiaan imeäkseen itseensä vielä viimeiset kylmän talviauringon rippeet ennen pitkää hiljaista, lähes kuolemalta vaikuttavaa lepokauttaan.