Kyllä tuntu hienolta kirijottaa päivämäärä tuohon alakuun. Talavi on mun mielestä ny voitettu ja voijaan ruveta oottelemaan kevättä. Tämä helemikuu on mun mielestä jo semmosta aikaa, että vaikka pakkanen vähä paukkuski ja nurkat ryskys, niin kevättä kohti mennään kumminki tohinalla. Aamut alakaa olla kuulakkaita ja illastaki käsin saahaan vähä lisää valosta aikaa.

Viime yönä oli satanu vähä lunta, niin että sen puoleen kyllä vaikuttaa aika talaviselta vielä. Nykki näyttää muutama höytylä putoilevan taivaalta. Mutta mää en anna sen masentaa mieltäni. Tammikuu on taakse jäänyttä elämää ja kevät on kohta kätösissä. Näin mää vakaasti uskon, ja kannattas teijänki uskoa.

Mää ootin helemikuun alakamista muutenkin ku kuuta nousevaa. Ensinnäki ens viikolla pääsen viimenki sinne ultraan tuosta käpälästäni, ja sitte heti parin päivän päästä puoskarille. Tassua on pakottanu monta päivää inhottavasti, ja nukkuminenki on ollu vähä sitä sun tätä. Jospa siellä jotaki seleviäis. Pahon vaan pelekään vaan, että tämä puoskari ei kumminkaan tiijä muuta keinoa ku kortisonin pistämisen olokapäähän. Kyllä seki tietysti mulle kelepaa, jos siitä apua saan.

Toinen asia, mitä mää oon kovasti oottanu, on se, että tyttö tuloo ny Suomeen pysyvästi tai ainaki toistaseks. Ens viikolla se muuttolinnun lailla tänne lennähtää, ja ens viikonloppuna on sitte muutto sen omaan kämppään. Opiskelijakämppähän se on, mutta kumminki omissa nimissä. Ei tartte mamman nurkissa luuhata eikä sohovalla yöpyä.

Kyllä mää oon ilonen, ku se tuloo Suomeen, vaikka mukavaa on ollu seki, että se on uskaltanu ja halunnu lähteä kokeilemaan siipiään niin monta kertaa. Hyvin ovat kantaneet, on se nähty. Ja kantaa tästä eteenkipäin, ku taas tuloo mieleen, että ois kiva lähteä kahtelemaan maalimaa.

Loppukuusta mennään sitte tytön kans matkoille. Käyvään vihireällä saarella hakemassa sille paperi kouraan osotukses siitä, että kaikki vaivannäkö kannatti, ja maisteri siitä tuli. Sitäki mää ootan innolla. Se on ainutkertanen tilasuus ainaki mulle päästä semmoseen kaapuseremoniaan. Ja hienoa on seki, että tuskin siinä opinahajossa kovinkaan monta muuta suomalaista on kaavutettu ja lyöty maisterinpaperia kouraan. Tilasuus on jossain katedraalissa ja juhularuokailu toisessa paikassa.

On vielä kolomaski syy, miks helemikuun alakaminen tänä armon vuonna 2014 on minusta niin mukavaa. Meillä alakaa työpaikalla semmonen kuntokampanja. Jokahisen kuntoiluponnistuksesa, siivouksenki, saa merkata listaan. Ja parasta siinä on se, että aika ratkasoo.

Aattelin tänään kaivaa imurin esiin heti, ku vähä valakenoo. Nyt alakas ne ajat olla kohta käsillä. Nyt tuloo siistiä tässä huushollissa, sanokaa mun sanoneen! Jos en jaksa tai viiti tehä kaikkia hommia tänään, jatkan toisena päivänä. Saanpahan siitä merkinnän silleki päivälle.

On se kumma, että ihiminen tarvihtoo tuommosia kannustimia. Mää ainaki tarvihten, ja mitä vanhemmaks tuun, sen enemmän tarvihten palakintoja, että viitin ees jotaki tehä. Tässä tapauksessa palakinto ei oo mitään aineellista, vaan se on hyvä mieli siitä, että liikku, ja kuntoki siinä toivon mukaan kohenoo. Jos ei kohene, niin ei ainakaan rapistu. Jokainen sekunti, jonka oon liikkeellä, on parempi ku sellainen sekunti, jollon en liiku.

Ja ne endorfiinit! Niitähän ei voita mikään, vaikka onhan niitä mahollista saaha muillaki keinoilla. Mää tiijän ainaki yhen hyvän ja mukavan konstin ja käytän kyllä sitäki useasti. Mutta kunnon kohentajaks ei siitä pelekästään oo, vaikkei sekään kuntoa rapisemaan päästä.