Loppiainen sujui osaltani siis sielun haavoja sitoessa, taas kerran. Tällä kertaa haavat eivät aivan yhtä syviä olleet kuin uudenvuoden tietämissä syntyneet haavat. Nekin olivat jo alkaneet arpeutua, mutta eihän niitä olemattomiksi saanut, vaikka mitä olisi tehnyt. Sitkeästi kuitenkin yritin sitä vähättelemällä ja selittelemällä asioita parhain päin.
Loppiaista seuraavana viikonloppuna oli meidän uuden suunnitelman mukaan määrä lopultakin tavata. Vaikka sitä toivoin, en voinut olla ollenkaan varma, että niin tapahtuisi. Olihan tapaamisten peruuntumisia ehtinyt tähän mennessä tulla jo joltinenkin määrä.
Koko viikonlopun odotin, milloin saan tekstiviestin, jossa mies taas syvästi pahoitellen ilmoittaa, että uusi este on ilmestynyt tapaamisen tielle. Oikein jännittyneenä mietin, millaisin sanakääntein peruutus tällä kertaa ilmaistaisiin, sillä enää en edes yrittänyt uskotella itselleni, että syyt olivat todellisia. Hauskaa oli myös todeta, miten mies yritti aina antaa vaikutelman, että oli oikeasti itsekin pahoillaan tapaamisen peruuntumisesta. Saatoin suorastaan kuvitella, miten isot krokotiilin kyyneleet tippuivat hänen silmistään.
Lauantaina illansuussa viesti sitten tulikin. Minua jännitti niin, etten meinannut rohjeta lukea koko viestiä. Helpotukseni oli suuri, kun viestissä olikin vain tieto siitä, mihin aikaan poika poistuisi. Mies kysäisi, mihin aikaan minä halusin tulla.
Minun mielestäni aikaa oli tuhlattu jo aivan liikaa. Siksi valitsin ensimmäisen mahdollisen tarjolla olevan ajan. Sitenhän meille jäisi enemmän yhteistä aikaa. Sitä paitsi matka oli pitkä, ja talvinen päivä lyhyt ja valoton. Nekin seikat oli otettava huomioon.
Mielessäni rallatellen kävin nukkumaan. Sen verran monta kolausta oli luottamus kuitenkin matkan varrella saanut, etten vieläkään täysin uskonut kaiken sujuvan suunnitellulla tavalla. Muutakaan mahdollisuutta en kyllä nähnyt. Uskoa täytyi, jos tavata aikoi. Olen aina ollut sitä mieltä, etten ensimmäiseksi ala toisen sanaa epäillä ja valheena pitää. Ei ole minun häpeäni, jos ihminen ei pysty sanojensa takana seisomaan.
Kun aamu sitten valkeni eikä peruutusilmoitusta ollut vieläkään tullut, aloin vähitellen uskoa, että tapaamisemme lopultakin onnistuisi. Aamun kääntyessä päiväksi uskoni vahvistui. Yritin ajatella myönteisesti ja varautua silti pettymykseen. Ei mikään helppo homma, sen tulin huomaamaan.
Lähdin ulos mieltäni rauhoittaakseni. Oli kylmä pakkaspäivä. Kun tulin lenkiltä, laitoin auton lämmitykseen ja sisälle palattuani aloin itsekin valmistautua lähtöön. Minua jännitti, ja kiihkeä odotus täytti mieleni ja ajatukseni.
Kommentit