Joulunvietto alkoi siis melko apeissa tunnelmissa. Kenelläkään ei tuntunut olevan mitään sanottavaa toisilleen. Soilea ahdisti niin, että hän lähti ulos koiraa lenkkeilyttämään ja samalla ajatuksiaan selventämään. Taisi hän pyytää tytärtäkin mukaan, mutta tämä ei lähtenyt, minkä Soile kyllä hyvin ymmärsi. Soile kuitenkin tiesi, että oman mielenrauhansa saisi jollakin lailla takaisin, kun ulkona hiljaisuudessa pohtisi asioita mielessään. Niin oli tapahtunut monet kerrat aiemminkin.
 
Jos palasikin Soile ulkoa rauhoittuneena ja hiukan seestyneenä, ei hän olisi sellainen ollut, jos olisi tiennyt, mitä kotona sillä välin oli tapahtunut. Sen hän sai tietää kuitenkin vasta viikkoja myöhemmin, kun tytär kertoi hänelle siitä.
 
Kuten muistetaan, olivat Soile ja Mikko sopineet, että joulun aikaan ja tyttären kuullen ei erosta puhuttaisi eikä mitään siihen liittyvää varta vasten vedettäisi esille, ellei tytär siihen mitenkään ollut osallisena. Soile ja Mikkohan tässä olivat eroamassa. Eivät heidän sotkunsa ja erimielisyytensä tyttärelle mitenkään kuuluneet, vaan ne heidän oli hoidettava kahden kesken. Näin oli toki sovittu monta kertaa aiemminkin, ja aina oli Mikko tyttären kotona ollessa jollakin lailla, yleensä Soilea syytellen ja ilkeästi vihjaillen alkanut asiaa jauhaa.
 
Ihme olisi siis ollut, jos Mikko nyt lähes sekavassa mielentilassa ja oivallisen tilaisuuden saadessaan olisi kyennyt vaikenemaan. Ei hänelle tälläkään kertaa tullut mieleen, että parjaamalla Soilea tyttärelle ja kuvittelemalla sillä keinoin saavansa tyttären sympatiat puolelleen hän toimi aivan nurinkurisesti ja itselleen epäedullisesti. Mahtoiko hänelle yleensäkään tulla mieleen mitään muuta kuin se, että pahaa oloa oli nyt saatava levitettyä mahdollisimman laajalle alalle.
 
Soilen ollessa ulkona oli Mikko kysynyt tyttäreltä, tiesikö tämä, että äiti rakasti toista miestä. Vieläpä miehen nimen oli Mikko maininnut, vaikka Soile joskus oli pyytänyt, ettei sitä mainittaisi tyttären kuullen. Tämä kun sattui myös tuntemaan kyseisen miehen. Oli siinä varmasti nuorella ihmisellä sulattelemista jouluaattona, kun isä tällaisia asioita äidistä kertoi. Mistäpä tytär olisi voinut tietää, että ne olivat valheita ja isän epätoivoista yritystä mollata äitiä.
 
Mies, Soilen työtoveri toki oli olemassa. Totta oli myös se, että Soile oli pitänyt mieheen tiivistä yhteyttä sähköpostein jonkin aikaa. Mutta täyttä puppua oli se, että Soile olisi miestä rakastanut, saati ajatellut mitään vakavampaa suhdetta tämän kanssa, kaikkein viimeksi avioliittoa, jota Mikko taas tuntui pitävän lähes ilmiselvänä asiana.
 
Luultavasti tytär fiksuna ja järkevänä ihmisenä osasi osan isän puheista suodattaa pois, mutta epäilyksen siemen äitiä kohtaan oli kylvetty. Se oli ollut Mikon tarkoituskin. Äiti piti saada tyttären silmissä näyttämään petturilta ja pahalta. Isä taas oli se, jota oli petetty, vaikka tämä niin hyvä ihminen oli. Mikolla oli muutenkin koko eroprosessin ajan ollut käsitys, että tytär ilman muuta valitsisi hänet ja hylkäisi äidin. Mutta jotta näin varmasti tapahtuisi, piti lisää epäilystä ja pahaa mieltä kylvää vielä tyttären mieleen. Sillä ei ollut väliä, oliko puheissa perää. Ainahan saattoi vihjailla, ja se jos mikä oli tehokas keino pahan levittämisessä. Sen Mikko tiesi. Jos puheistaan joskus joutuisi vastuuseen, saattoi aina sanoa, ettei ollut asioita ehdottomana totuutena esittänytkään.
 
Mutta Mikko ei ollut tullut ottaneeksi huomioon paria seikkaa. Ensinnäkin tytär oli jo aikuinen. Hän oli syksyllä lähtenyt opiskelemaan eikä enää palaisi lapsuudenkotiinsa takaisin. Ei hänestä missään oloissa tulisi isänsä huoltajaa ja hänen taloutensa pystyssä pitäjää, vaikka tämä jäisi yksin. Toisekseen oli Mikko kohdellut aikuistuvaa tytärtään monta kertaa itselleen tyypillisellä tavalla, jossa tytär oli nainen, siinä missä muutkin Mikon elämän pilanneet naisihmiset. Eivät sellaiset kohtelut, toisinaan suoranaiset hylkäämiset voineet mennä ohi jälkiä jättämättä. Lisäksi oli tytär luonteeltaan aivan toisenlainen kuin Soile. Hänessäkin oli herkkyyttä, mutta myös paljon sellaista voimaa, että häntä ei alistettaisi minkäänlaisen pakon ja pelon alle. Soile oli tuon voiman huomannut, ja omasta elämästään viisastuneena kannustanut tytärtään aina ottamaan se käyttöön.
 
Mikolla ei siis ollut minkäänlaisia mahdollisuuksia saada tyttärestä liittolaista itselleen äitiä vastaan, vaikka hän niin kuvittelikin. Mutta se, missä Mikko varmasti onnistui, oli hämmennyksen ja hätäännyksen kylväminen tyttären mieleen. Soile ei tästä mitään tässä vaiheessa tiennyt, joten kesti aikaa, ennen kuin hän sai oman näkemyksensä asioista kertoa tyttärelleen. Kun se aikanaan oli mahdollista, puhdistuivat äidin ja tyttären välit, ja yhdessä he alkoivat entistä rivakammin katkoa vankilansa kaltereita toinen toistaan tukien ja kannustaen.