Ensimmäiset päivät Olavi ja minä saimme vain yrittää itsenäisesti tutustua toisiimme. Olavilla oli paljon muutakin ihmeellistä katseltavaa ja koettavaa. Laumani harrasti kalastusta aina, kun olimme saarimökillä. Minä en kalastuksesta piitannut, vaikka joskus kuumana kesäpäivänä lähdinkin mukaan, kun verkkoja laskettiin tai nostettiin. Veneen pohjalla oli mukava loikoilla, kun aurinko porotti kuumasti ja viileä vesi liplatteli veneen laitoja ja pohjaa vasten.

Olavi taas oli aivan hulluna kalastukseen. Se seisoi etutassut veneen reunalla ja seurasi valppaana verkon liikkeitä. Jos verkossa pyristeli kala, yritti se tarttua siihen hampaillaan. Kun saatua saalista sitten perattiin, seisoi Olavi koko perkauksen ajan perkaajan eli Rotan vieressä ja olisi varmasti ottanut suuhunsa muutaman kalan, jos vain olisi saanut luvan. Mitä se niille olisi tehnyt, sitä en tiedä, sillä mitenkään ahmatilta ruuan suhteen ei Olavi vaikuttanut. Minua taas aivan puistattaa ajatuskin, että pitäisi ottaa suuhunsa limainen ja liukas kala. Mutta Olavi oli toista maata. Se tultiin huomaamaan monessakin asiassa.

Vietimme mökillä sillä erää muistaakseni viikon päivät. Joskus alkuviikosta alkoi koulutuksemme. Minähän en oikeastaan mitään koulutusta olisi tarvinnut. Osasin kulkea hihnassa toisten koirien ohi haukkumatta niin, että silmät olivat pullistua päästä. Mutta Olavi ei osannut. Kun se näki etäällä toisen koiran, alkoi sellainen räkytys ja tempominen, ettei pahemmasta väliä. Kohdalle tultaessa yritti Olavi aina karata vastaantulijan kimppuun. Nyt Rotta ja Kaisa pelkäsivät, että Olavi yrittäisi hyökätä minunkin kimppuuni, kun olisimme lenkillä ja molemmat hihnassa.

Koulutus aloitettiin niin, että meidät molemmat laitettiin hihnaan. Kaisa talutti minua ja Rotta Olavia. Meidän oli tarkoitus tulla vastakkain ja kulkea toistemme ohi kunniallisesti niin kuin kunnon koirat ainakin. Olavilta se ei tietenkään onnistunut. Se alkoi haukkua ja tempoa heti, kun lähestyimme toisiamme.

En muista oikein tarkasti, miten kaikki meni, mutta jostain syystä Rotta nosti Olavin syliinsä, kun kohtasimme. Silloin Olavi iski hampaansa kiinni Rotan käsivarteen. Sen pitkät kulmahampaat upposivat syvälle Rotan käteen. Nopeasti se huomasi, mitä oli tehnyt ja irrotti nolona otteensa. Mutta tehty mikä tehty.

Rotan käsivarsi turposi ja muuttui aivan kovaksi. Sitä särki tietenkin myös. Kun käsi oli oikein kipeä, suunnitteli Rotta jo lääkäriin menoa. Mutta siellä olisi pitänyt sanoa, että tämä oli koiran tekosia. Sitä ei Rotta halunnut tehdä, vaan hoiteli kätensä itse kuntoon. Kesti kauan, ennen kuin käsivarsi parani kokonaan. Vieläkin on siinä arvet kohdassa, johon Olavi hampaansa upotti.

Puremisesta nousi tietenkin hirveä huuto ja meteli. Kaikkein eniten huusi ja räyhäsi Kaisan isä, joka oli aivan sivullinen koko asiassa. Rotta ja Kaisa olivat rauhallisia eivätkä ollenkaan vihaisia Olaville. He ymmärsivät, että pureminen oli ollut vaistomainen reaktio, kun Olavi hätääntyi. Kaikkein lähinnä oli ollut Rotan käsi, joten Olavi iski hampaansa siihen. Muussa tapauksessa kohde olisin varmaan ollut minä.

Rotalle ei asiasta jäänyt minkäänlaisia traumoja tai pelkoja. Käsi parani aikanaan, ja jos mahdollista Rotan kiintymys Olavia kohtaan vain kasvoi. Hän ymmärsi, että Olavi oli kaltoin kohdeltu, pieni ja pelokas koira, joka kätki epävarmuutensa hyökkäämällä aina ensimmäisenä. Mutta ensimmäinen koulutus oli kyllä karahtanut totaalisesti kiville!