Vain pari viikkoa sitten kävin täällä edellisen kerran. Silloin oli sinun nimipäiväsi. Haravoin maahan pudonneet lehdet kasaan ja sytytin lyhtyyn kynttilän valaisemaan pimeää yötä ja harmaata päivää. Joku oli tuonut haudallesi kanervan. Mielessäni läikähti. Tuumin, oliko isäsi käynyt täällä, sillä minä en sitä ollut tuonut. Tuntui mukavalta, että joku muukin kävi haudallasi minun lisäkseni.

Vaikka siitä kauniista kesäisestä päivästä, jolloin pieni valkoinen arkkusi laskettiin mustan maan syliin, on kulunut jo yli seitsemäntoista vuotta, on sen päivän muisto piirtynyt sydämeeni, kuin se olisi tulikirjaimin sinne kirjoitettu. Samoin kaikki sitä edeltäneet tapahtumat. Jo silloin käsitin, että suru, joka silloin pusersi rintaani kylmän renkaan tavoin, olisi tästedes jokapäiväinen seuralaiseni ja matkakumppanini. Kumma kyllä ajatus ei tuntunut ahdistavalta eikä se tunnu sellaiselta edelleenkään, vaikka vuosia on jo kulunut monta.

Suru tuntui ystävältä. Se oli se lohtu, jonka sain, kun sinusta jouduin luopumaan. Minulla oli lupa ja oikeus surra sinua, pientä, kauan kaivattua tytärtäni, joka synnyit maailmaan vain pariksi päiväksi, ja jonka sitten jouduin luovuttamaan kuolemalle suoraan sylistäni.

Ensin luulin surevani sitä, miten lyhyt sinun elämäsi oli. Et saanut nauttia elämästä täällä ihanassa, kauniissa maailmassa hetkeäkään, sillä parin päivän mittainen elämäsi oli täynnä kipua ja kärsimystä. Sellaista se olisi ollut jatkossakin, koska kärsit monista kehityshäiriöistä, jotka olisivat vaatineet lukuisia leikkauksia ja hoitoja koko elämäsi ajan.

Melko pian kuitenkin käsitin, että surin omaa kohtaloani. Sinullahan oli kaikki nyt hyvin. Olit päässyt kivuistasi, ja jos ihmisellä on sielu, vaeltelit nyt jossakin meitä katsellen ja elämäämme seuraillen. Sinulla ei ollut mitään hätää, päinvastoin.

Minä sen sijaan olin jäänyt tänne maan päälle tuntien suurta pettymystä siitä, että ne monet toiveet, suunnitelmat ja odotukset, joita sinua ja elämääsi varten olin jo ehtinyt ainakin tiedostamatta asettaa, eivät koskaan täyttyisikään. En koskaan saisi tuudittaa sinua sylissäni, ja kun maito nousi rintoihini kipeästi pakottaen, tajusin, ettet sinä koskaan tarttuisi ahnaasti nisään imien siitä ravitsevaa maitoa ja elinvoimaa itsellesi.

Monet muutkaan odotukset eivät kohdallasi täyttyisi. En näkisi ensimmäistä hymyäsi, en kuulisi itkuasi, kun hampaat puhkeaisivat suuhusi. En näkisi sinun konttaavan ja sen jälkeen nousevan jaloillesi ottaaksesi ensimmäiset haparoivat askeleesi. Koskaan en laittaisi jalkoihisi pieniä kenkiä tai harjaisi ohutta vauvatukkaasi, voitelisi punoittavaa ihoasi viilentävällä voiteella tai näkisi sinun mutristavan epäluuloisena suutasi, kun ensimmäisen kerran tarjoaisin sinulle kiinteää ruokaa.

Et menisi kerhoon, et kouluun, et pääsisi ripiltä tai kirjoittaisi ylioppilaaksi. Koskaan emme viettäisi syntymä- tai nimipäiviäsi kakuin, kynttilöin ja kukkasin. Tai kukkia kynttilöitä olisi varmasti kyllä, mutta ne toisin tänne, vihreän sammalen peittämälle pienelle hautakummullesi.

Oman pettymykseni lisäksi oli suunnattoman surullista nähdä sisaresi suru ja pettymys. Olit kauan kaivattu pikkusisar. Nyt olit saman tien poissa ennen kuin kunnolla olit ehtinyt elääkään. Sitä oli pienen lapsen vaikea käsittää, saati ilmaista sanoin.

Niin, suru kosketti meitä syvältä. Yhä se koskettaa. Kun seison hautasi äärellä ja sytytän lyhtyyn kynttilää, teen sen rakastavin käsin ja kaipaavin mielin. Teen sen myös sydän täynnä kiitollisuutta. Sinun syntymäsi, lyhyt elämäsi ja ennen kaikkea kuolemasi avasi silmäni näkemään. Siitä hetkestä, jolloin kuulin, että elämäsi ei tule olemaan kovin pitkä, alkoi minun matkani kohti elämää, iloa ja valoa.

Se matka jatkuu yhä. Uskon ja toivon sen jatkuvan siihen hetkeen asti, jolloin ummistan silmäni oman maallisen vaellukseni viimeisellä pysäkillä. Onko sen jälkeen vielä jotakin, tapaanko sinut tai muut läheiseni, sitä en tiedä. Mutta se ei ole tärkeää. Tärkeintä on ollut matka, elämä itse ja kaikki se, minkä siltä olen saanut.