Niin kuluivat päivät. Soile kävi töissä, harrasti monenlaista, matkusteli ja tapasi ystäviään ja silloin tällöin myös joitakin miehiä. Mitään vakavampia suhteita ei hänellä kuitenkaan ollut, eikä hän sellaisia oikeastaan kaivannutkaan. Muisto Mikosta kummitteli yhä hänen mielessään.

Siihen aikaan ei vielä ollut deittipalstoja, vaan ihmiset tutustuivat toisiinsa yleensä ravintoloissa, harrastuksissa tai työpaikoilla. Lehtien kirjeenvaihtopalstoja oli kuitenkin olemassa, ja Soilekin päätti kokeilla sellaista. Sitä kautta hänen elämäänsä tulikin monta erilaista tuttavuutta.

Oli hauskaa ja mielenkiintoista lukea oikeita kirjeitä, joissa ihmiset olivat kertoilleet itsestään tärkeinä pitämiään asioita. Useimmat kirjoittajat ja kirjeet karsiutuivat heti ensilukemalta pois mahdollisten tavattavien joukosta. Kuitenkin Soilelle kertyi kerrottavaksi paljon hauskoja juttuja silloin tapaamistaan miehistä.

Eräskin heistä havitteli Suomen presidentiksi, vaikkei kyseiseen aikaan ollut mukana edes kunnallis- saati valtakunnan politiikassa. Mies oli niin varma mahdollisuuksistaan niin presidentinvirkaan kuin Soilen aviopuolisoksikin, että sanoi Soilen olevan erittäin sopiva ja edustava presidentin rouvaksi. Kun Soile tähän heitti, ettei hänelle suinkaan presidentinrouvan asema riittäisi, vaan hän tahtoi kuningattareksi, vastasi mies aivan tosissaan, että Suomessa presidentinrouvan virka vastaa kuningattaren virkaa.  Ottaapa nyt tällaista kokelasta sitten vakavissaan! Sivumennen sanottakoon, ettei saanut Suomi presidenttiä kyseisestä herrahenkilöstä. Menetimmeköhän paljonkin?

Toinen taas oli varsinainen peräkammarinpoika Itä-Suomesta, opettaja ammatiltaan, joka ilmestyi Soilen ovelle vihreänruskeassa, vyöllä kiristetyssä berberissä hauska tupsullinen hattu päässään. Soile naurattaa vielä nykyisinkin ystäviään kuvailemalla, miten hän kaupungille lähdettäessä toivoi, ettei vain yksikään tuttava osuisi vastaan, kun tämä vihreänruskea menninkäinen kädet selän taakse ristittyinä tallusteli hänen vierellään pitkin katuja. Tietenkin kävi juuri päinvastoin, ja Soile olisi halunnut vajota maanrakoon!

Vielä pari esimerkkiä Soile mainitsee. Yksi kertoi opiskelevansa biologiaa ja harrastavansa valokuvausta. Ennen tapaamista ennusti Soile ystävilleen, että junasta varmasti astuisi ulos risupartainen, vihreään maihinnousutakkiin pukeutunut ”luonnonsuojelija” kamera kaulassaan. Ja juuri sellainen sieltä tuli! Kyllä olisi siinäkin tapauksessa Soilen tehnyt mieli kääntyä kannoillaan ja jättää mokoma resupekka siihen paikkaan.

Entäs sitten se venäläissyntyinen onnenonkija, joka kuvitteli jonakin päivänä niittävänsä mainetta kuuluisana kirjailijana. Mies oli eronnut ja hänellä oli lähes aikuinen poika. Tyyppi oli varsinainen hyväksikäyttäjä. Erään Soilen loman aikana hän asusti Soilen asunnossa ja ruokki poikansa ja tämän ystävät syöttämällä heillä Soilen pakastimen tyhjäksi.

Sitten hän lainasi Soilelta satoja markkoja rahaa. Summa oli iso siihen aikaan. Luultavasti hän olisi ”unohtanut” maksaa lainansa takaisin, ellei Soile olisi asiasta muistuttanut.

Eipä ole Soilen silmiin tähän mennessä sattunut tuon nimistä esikoiskirjailijaa, ellei taiteilija sitten ole käyttänyt salanimeä. Sen verran Soile miehen tekstejä luki, kun tämä yritti hänellä puhtaaksikirjoittaa tuotoksiaan, ettei lainkaan ihmettele, vaikkei kirjailijanura miehelle auennutkaan.

”Käsikirjoitus” oli täynnä päättömiä ja hännättömiä lauseita, joista ei parhaalla tahdollakaan saanut mitään järkevää kokonaisuutta. Mies vain suuttui ja syytti Soilea tekstiensä tuhoamisesta, kun tämä yritti epämääräisistä sanaketjuista koota ymmärrettäviä ajatuksia. Jokainen tajuaa, että yhteistyö näitten kahden välillä loppui alkuunsa.