Liekö niin, että Soilen hirmuinen haave tulla raskaaksi olikin suurin este koko raskaudelle. Joskushan ihminen tiedostamattaan on itse jarruna jollekin asialle. Kävi nimittäin niin, että kun Soile luopui yrittämästä uutta raskautta ja tyytyi kohtaloonsa, hän yllättäen olikin raskaana. Sitä ennen oli hän jo tehnyt päätöksen viettää lapsen viimeinen vapaa vuosi ennen koulun aloitusta kotona. Hän halusi nauttia lapsestaan, joka ilmeisesti jäisi pariskunnan ainokaiseksi.

Uusi raskaus ei kuitenkaan sujunut toivotulla tavalla. Oikeastaan Soile ei edes käsittänyt, että mistään raskaudesta olisi kysymys. Eräänä viikonloppuna hän vain tunsi kummallista väsymystä ja kävi tämän tästä pitkäkseen, vaikkei se muuten kuulunut hänen tapoihinsa. Väsymyksen lisäksi Soilella oli outoa vatsakipua ja lievää verenvuotoa. Hän ajatteli niiden kuitenkin olevan merkkejä alkavista kuukautisista. Väsymys oli kuitenkin niin maahan asti painavaa, että Soile alkoi tutkia hiukan lääkärikirjaa. Sieltä hän löysi diagnoosin ”kohdun ulkoinen raskaus”. Lukemansa perusteella teki Soile päätelmän, että hänellä oli juuri se.

Mikko sattui juuri kyseisenä päivänä olemaan jossakin reissussa työn merkeissä. Kun hän tuli kotiin, kertoi Soile hänelle epäilyksensä. Mikko ei asiaa kovinkaan vakavasti ottanut, vaan arveli Soilen vain olevan huonovointinen muista syistä.

Käytiin yöpuulle. Soile oli yhä kipeämpi. Aamulla hän ilmoitti Mikolle lähtevänsä päivystykseen. Olo oli sellainen, että nyt oli jotakin hullusti. Päivystävälle lääkärille Soile sitten kertoi oireensa ja myös epäilemänsä diagnoosin. Tutkittuaan Soilen lähetti lääkäri hänet suoraa päätä sairaalaan. Siellä muutaman lisätutkimuksen jälkeen gynekologi ilmoitti Soilelle, että tällä oli kohdun ulkoinen raskaus, ja leikkaus tehtäisiin heti. Soile oli menettänyt verta, kun sitä oli vuotanut vatsalaukkuun. Alhaisen hemoglobiinin aiheuttamasta anemiasta väsymyskin johtui.

Ei Soile muuta ennättänyt kuin soittaa Mikolle, että kohta hänet vietäisiin leikkaussaliin. Oli lauantaipäivä, ja Mikko lupasi lapsen kanssa tulla Soilea sitten illalla katsomaan. Se ei ollut päällimmäisenä Soilella mielessä. Olo oli jo melko kehno, eikä nukutus sitä varmaankaan helpottaisi. Epäonnistunutta raskautta ei Soile ihme kyllä harmitellut eikä surrut. Kaikki oli tapahtunut niin nopeasti, ettei hän ollut vielä ehtinyt oikein edes tajuta asiaa.

Mutta kun hänet leikkauksen jälkeen siirrettiin osastolle, jossa nuoret naiset odottivat aborttiin pääsyä, tuli itku. Miksei hän, joka niin kovasti olisi lapsen halunnut, voinut sitä saada, kun toiset olivat valmiit aborttiin ties kuinka monennetta kertaa? Se oli Soilen mielestä niin suuri vääryys, ettei hän voinut sitä käsittää.

Mutta mitäpä kapinointi auttoi? Sikiö oli lähtenyt kehittymään väärään paikkaan. Ei sillä ollut mitään mahdollisuuksia selviytyä. Hyvä, että Soile itse selvisi. Gynekologi kertoi Soilen kysymyksiin vastaillen, että ennen lääketieteen kehittymistä nuoret naiset usein kuolivat kohdun ulkoiseen raskauteen. Sitä taustaa vasten Soilella oli ollut onnea.

Niin, tottahan se oli, mutta ei tuo tieto silti poistanut Soilen tuskaa ja ikävää siitä, ettei hän voinut saada toista lasta. Vaikka nythän Mikko oikeastaan oli saanut pitkän nenän. Soile oli kuin olikin tullut raskaaksi. Ehkä hän vielä jonakin päivänä tuudittaisi sylissään pientä vauvaa.

Tällaisia ajatuksia ajatellen Soile sulki mielestään ympärillä olevat abortinodottajat. Hän oli niin eri maailmassa ja tilanteessa kuin nuo nuoret naiset. Ei Soile toki kaikkien taustoja voinut tietää eikä sitä, mikä kenelläkin abortin syy oli. Mutta mielessään hän ajatteli, ettei itse koskaan kykenisi samaan. Hän vaalisi ihmiselämää kaikin mahdollisin tavoin, jos hänellä vielä joskus olisi siihen mahdollisuus.