Rupesi näyttämään siltä, että blogisteja itseäänkin alkoi jo kyllästyttää kaikki tapahtumattomuus. Kun lauantaiehtoona kertoiltiin vain sukankutomisesta ja joululaulujen kuuntelusta punaviinin siemailun lomassa, ei se kovin paljon mielenkiintoa herättänyt kenessäkään. Tuohon nyt kykenisi mikä tahansa ompeluseuraporukka tai seurakunnan lähetystyötä kannattava mummokerho, tosin luultavasti ilman punaviiniä.

Pikkuhiljaa alettiin kirjoituksissa suoraankin kysellä, missä oli kaikki intomieli, innostus, hienot kirjoitukset, joita entisen blogin aikana sateli sivuille siellä ja täällä. Vihjailipa joku jo tuntevansa hienoista kaipausta deittisivustolle takaisin, vaikka suorastaan uhitellen sieltä oli blogiosaston poistamisen jälkeen lähdetty ja kaikille kerrottu, ettei sinne päin enää vilkaistaisikaan.

Mutta vanha suola taisi kuitenkin pikkuisen janottaa. Nykyinen yhteisö oli jo kaikilta osiltaan tuttuakin tutumpi, eikä siellä oikeastaan hääräillyt kuin kauniimman sukupuolen edustajia, mitä nyt muutama kaksilahkeinen yritti silloin tällöin saada äänensä kuuluville. Mutta hekin olivat niin perin juurin loppuun kaluttuja luita, että mitään uutta, saati innostavaa ja yllättävää heidän taholtaan tuskin oli odotettavissa.

Tähän väliin kärpänen huomauttaa, että myös entisen blogisivuston aikaan alkoivat merkinnät loppuvaiheessa olla jokseenkin yhtä tyhjän kanssa. Mielenkiintoisia kirjoituksia sai hakemalla hakea. Ja olihan siellä sentään niin kirjoittaja- kuin lukijakuntakin huomattavasti laajempi. Aina oli olemassa myös se mahdollisuus, että joku uusi tulokas vahingossa tai tahallaan sattuisi lukemaan juuri tämänpäiväisen merkinnän. Eihän silloin koskaan voinut tietää, mihin sellainen lopulta johtaisi…

Mutta jokainen yhteisö tarvitsee myös omat räkyttäjänsä. He huseeraavat paikassa jos toisessakin ladellen viisauksiaan ja ohjeitaan siitä, miten toisten tulisi toimia. Muitten pitäisi nyt mitä kiireimmin tulla ankaraan synnintuntoon ja myöntää virheensä ja väärässä olemisensa, kun näitten herkkäsielujen hipiää olivat menneet pitkin kynsin raapaisemaan. Sillä niin paha mieli tuli muutamille, kun tiettyjä blogeja luki. Aivan kuin kyseisten pahanmielenblogien lukemista olisi vaadittu, jotta yhteisössä olisi saanut olla mukana! Voiko tässä tulla enää muuhun loppupäätelmään kuin siihen, että pakko oli saada lukea nuo blogit, erityisesti niitten rivien välit, jotta sitten pääsi niitä moittimaan.

Jos kirjoitettu sana kuitenkin luettiin niin kuin se oikeasti oli kirjoitettu, oli kyllä melko vaikea ymmärtää, mihin tällaiset julkisen anteeksipyynnön vaatimukset oikein perustuivat. Kyllä kait aikuiset ihmiset sentään itse olivat vastuussa siitä, millaisia jälkiä itsestään mihinkin paikkaan jättivät. Jos ei mieltään ja sieluaan saati kynäänsä kyennyt tuon paremmin hallitsemaan, oli varmaankin syytä katsahtaa ensin peiliin ja sitten mennä vaikka kansalaisopiston kurssille opettelemaan, ennen kuin alkoi toisia osoitella ja heitä ohjeistaa.

Mutta hirmuinen oli näiden kirjoittajien halu saada toiset ruotuun ja toimimaan sääntöjen, lue: heidän laatimiensa, mukaan. Esille otettiin jo luonteenpiirteetkin mm. ylpeys, joista tuskin voi kovin kummoista tietoa kenelläkään olla pelkkiä kirjoituksia lukemalla. Eihän tämä toki mitään uutta ollut. Olihan kärpänen ennenkin saanut kuulla olevansa vaikka millainen oikein negatiivisten ominaisuuksien kasa, joka tonki siellä täällä, levitteli juoruja, parjasi, panetteli ja arvosteli siinä toivossa, että lukijamäärät lisääntyisivät.

Eikä se kuitenkaan tehnyt muuta kuin kertoili omia havaintojaan ja tulkintojaan ympärillään tapahtuvista asioista. Eikös tämä nyt ollut juuri sitä joittenkin kaipaamaa kehittävää kritiikkiä? Mutta taisikin olla niin, että muita saivat kyseiset ”kriitikot” kyllä kommenteillaan kehittää, kunhan ei kukaan vain erehtynyt heitä neuvomaan tai heidän tekemisiään ja sanomisiaan kyseenalaistamaan…