Nyt ei kuitenkaan ollut aikaa puhua siitä asiasta enempää, sillä mies oli luvannut viedä minut veneellään kaloja narraamaan. Hänellä oli keskikokoinen, katettu vene ja monenlaiset vavat ja virvelit kalastusta varten.

Vaikka avioliittoni aikana olin ollut paljonkin vesillä ja usein juuri kalastuspuuhissa, en ollut koskaan harrastanut viehekalastusta veneestä käsin. Olin innoissani, kun ajattelin, että veneen lipuessa hitaasti järvellä ja vieheen liukuessa veneen perässä siihen saattaisi tarttua iso tai vähän pienempi vonkale.

Miten todennäköinen sellainen sattumus oli, siitä minulla ei ollut käsitystä, mutta tietysti lähdin liikkeelle sillä asenteella, että kaloja tulee. Sellainenhan on asenteeni kaikkeen muuhunkin. Lähden aina soitellen sotaan, olen avoin ja vilpitön, sinisilmäinen. Kun vastapuoli ei sellainen olekaan, petyn tietysti, joskus katkerastikin, mutta eipä se estä minua taas suuntaamasta katsettani kohti tulevaisuutta ja uusia mahdollisuuksia.

Vaikka saatan surra kauankin jotakin kohdalleni osunutta konkeloa, hyvin harvoin, tuskin koskaan päästän mieleeni ajatusta, että enää en uskalla luottaa kehenkään. Pääsääntöisesti luotan ihmiseen, kunnes jotakin muuta tulee esiin. Tämä ei tietenkään tarkoita sitä, että epätoivon vimmalla yritän löytää elämääni ihmistä, miestä ja suljen silmäni selviltä hälyttäviltä merkeiltä. Kokemuksesta oppineena luulen tietäväni ainakin sen, mitä en enää elämääni halua.

Lähdimme siis vesille. Minä puhkuin intoa, sillä pääsisinhän taas kokemaan jotakin uutta. Ajelimme veneellä sellaisille apajille, joilta mies oli ennenkin nostanut saalista. Sää oli hyvä, ja kaikki muutenkin mallillaan, kun en päästnyt mieleeni sitä, mitä yöllä ja aamulla oli tapahtunut. Mies oli kotona keittänyt kahvit ja tehnyt eväät retkeämme varten. Niitä oli mukava syödä samalla, kun odotti nykäisyä vavan toisessa päässä.

Sillä kertaa ei saalista tullut, mistä olin vähän pettynyt. Mutta oli retkellämme toinenkin tarkoitus. Mies vei minut katsomaan vanhoja kalliomaalauksia. En ollut aiemmin käynyt paikalla, ja olin maalauksistakin innoissani. Tuntui jotenkin ikiaikaiselta seisoa paikalla, jolla esi-isämme olivat eläneet ja asuneet ja omalla tavallaan merkinneet muistiin jälkipolville, millaista elämä silloin oli ollut.

Vielä kolmaskin elämys retkeen mahtui. Mies ajoi veneen saareen, jonka ranta oli matala, hiekkapohjainen ja oikein sopiva uimapaikaksi. Syyskuun viimeisenä sunnuntaina pulahdimme uimaan tai ainakin kastautumaan ison vesistön jo viilenneisiin aaltoihin. Kauan siellä ei tarjennut viipyä, mutta iholle jäi mukava, viileä olo, kun vedestä nousi.