Kun aamiainen oli nautittu, oli Pekan aika ryhtyä ajattelemaan kotiin lähtöä, sillä matka takaisin oli yhtä pitkä kuin se oli ollut toiseenkin suuntaan. Ennen lähtöään koetti Pekka saada Liisalta jonkinlaisen lupauksen seuraavasta kerrasta, mutta niin taitavasti osasi Liisa Pekan asettamat ansat väistää, että kysymys uudesta tapaamisesta jäi aivan avoimeksi. Siihen oli Pekan kuitenkin tyydyttävä, sillä ei hän uskaltanut kovin kovasti ryhtyä Liisaa painostamaan siinä pelossa, että tämä silloin löisi luukut kokonaan kiinni.

Ristiriitaisin tuntein Pekka lähti kotimatkalle. Pettymys kaihersi mieltä, kun hyvä suunnitelma oli mennyt täysin mynkään. Miten hän oli niin saattanut Liisan tunteista erehtyä? Olisiko sittenkin pitänyt vain painostaa enemmän? Nythän hän oli luovuttanut heti ensimmäisen ”ein” kuullessaan.

Tällaisia ajatuksia Pekka pyöritteli päässään ja tuli yhä vakuuttuneemmaksi siitä, että oli taas kerran uskonut liian helposti, kun joku sanoi, ettei hänestä olisi johonkin. Ei hän nytkään osannut ajatella, että koko kihlausajatus oli ollut ainoastaan hänen omaa ideaansa.

Mitä Pekka loppujen lopuksi Liisan tunteista tiesi? Ei niin yhtikäs mitään! Liisa vedätti häntä sen minkä ennätti aina sen mukaan, miten itse siitä eniten hyötyi. Sentimentaalisia itkuntuherruksia oli Pekka kernaasti taipuvainen kuvittelemaan Liisan tunteiksi, vaikka ne olivat pelkkiä katalia keinoja selvitä tukalasta tilanteesta.

Entä sitten hänet omat ”tunteensa”? Mitä muuta nekään olivat kuin yksinäisen ja apatiaan taipuvaisen mielen yrityksiä nähdä rakkautta ja kiintymystä siellä, missä sitä ei tipan vertaa ollut. Tavallaan Pekka kyllä oli rakastunut, mutta ei kehenkään ihmiseen, vaan siihen ihanaan rakkauden tunteeseen, joka nosti hänet arkipäivän kurjuudesta ylös unelmien onnelaan.

Yksin ollessaan ja Liisasta ja ihanasta yhteisestä tulevaisuudesta unelmoidessaan saattoi hän unohtaa olevansa keski-ikäinen, eronnut, sairas, jokseenkin tavallinen mies, jonka nuoruus oli takana ja jonka edessä häämötti pelottava yksinäinen vanhuus. Pekan kuvitelmissa Liisakin muuttui joksikin ihmeolennoksi, jossa ei ollut mitään vikoja tai puutteita.

Jos sellainen ihme tapahtuisi, että Pekka tuosta haavemaailmastaan heräisi todellisuuteen, olisi pudotus maan pinnalle enemmän kuin suuri. Mutta tällä hetkellä ei sellaista pudotusta ollut näköpiirissä. Kaikki ”suhteen” tielle ilmestyvät vastoinkäymiset onnistui Pekka aina selittämään parhain päin, vaikka kuka tahansa olisi muuta väittänyt. Pekalla ei ollut kuin yksi totuus, johon kaikki muu kulminoitui.