Olen joskus sanonut, että ihmiselämässä on yksi tapahtuma, joka takuuvarmasti aikanaan tulee jokaisen osalle. Se on kuolema. Jokainen, joka tänne kerran on syntynyt, joutuu sanomaan hyvästit tälle ihanalle, kamalalle maailmalle sitten, kun oma tehtävä on tullut täytettyä. Harvoin meistä kukaan voi sanoa olevansa valmis kuolemaan. Se ja se asia on kesken, ja tuota kolmatta ei ole vielä aloitettukaan. Olemme liian nuoria kuolemaan tai juuri parhaassa iässä. Edes vanhuksia tai parantumattomasti sairaita emme halua kuolemalle luovuttaa, jos se meidän vallassamme on. Kuoleman rajalla käynytkin ponnistelee vielä takaisin elämään, jos se suinkin on mahdollista.
 
Vaikka ihminen voi toki myös itse vaikuttaa päiviensä määrään, ja monet niin tekevätkin, on kuolema, niin oma kuin jonkun läheisenkin meille kuitenkin edelleen salassa oleva, aina yhtä yllättävä asia. Ja hyvä niin. Jos aamulla saisimme tietää, että illan koittaessa vedämme viimeisen henkäyksemme, aiheuttaisi se meissä monenlaisia reaktioita. Yksi saattaisi tyynenä alistua kohtaloonsa, toinen taas yrittäisi ottaa viimeisistä hetkistä irti kaiken mahdollisen. Kolmas ei voisi asiaa hyväksyä ja alkaisi ehkä käydä kauppaa kuoleman kanssa tai muuten yrittäisi saada väistämättömän väistymään.
 
Hyvä siis, ettemme tiedä, vaikka joskus voivat jälkeen jääneet jäädä murehtimaan sitä, että jotakin tärkeää jäi sanomatta tai jokin asia sopimatta. Kuollut sitä tuskin harmittelee, kuten ei varmasti sitäkään, että jokin asia jäi kesken. Kun elämä sammuu, ei sitä enää millään keinolla saada puhallettua uuteen liekkiin.
 
Joka päivä ja joka hetki joku meistä sanoo lopulliset hyvästit läheiselleen, halusipa sitä tai ei. Seuraavaan aamuun on noustava, elämää on jatkettava, ja kumma kyllä se myös jatkuu. Yhtäkkiä kuitenkin kaikki aineellinen menettää merkityksensä. Asia, josta on tullut jokapäiväinen välttämättömyys, kuten vaikkapa blogikirjoittelu, on täysin toisarvoista ja merkityksetöntä tapahtuneen rinnalla. Sureva antaisi mitä tahansa, jos saisi aikaa siirtymään taaksepäin ja tapahtuneen tapahtumattomaksi.
 
Mutta se on mahdottomuus. Elämän on jatkuttava niillä urilla, joille se ykskaks heitettiin. Kaikki on rakennettava uudestaan entisen pohjalle. Kuolleesta meillä on jäljellä muistot ja ehkä jotakin muutakin. Rohkenen väittää, että muistot ovat ne parhaat. Ihminen on elinaikanaan ehtinyt saada aikaan paljon tai sitten ei juuri mitään. Onko paljon aikaan saaneen, iäkkäänä kuolleen ihmisen muisto arvokkaampi kuin vaikkapa aivan pienen vauvan muisto? Vauvana kuolluthan ei ehtinyt saada eläessään aikaan mitään merkittävää ainakaan siinä muodossa kuin me ajattelemme.
 
Aloitin tämä postaussarjan iloitsemalla siitä, että tekstien julkaisu tällä sivustolla onnistuu taas. Haluan päättää sen heittämällä lukijoiden mietittäväksi elämän rajallisuuden. Tähän lopetukseen olen tullut tavalliseen tapaani monen mutkan kautta. Vieläkin voisin sanoa yhtä ja toista, mutta ehkä silloin jo joutuisin hyvin kauaksi kirjoitukseni alkuperäisestä aiheesta. Lopetan siis nyt.
 
Sen vielä haluan sanoa, että elämä on niin monimuotoinen ja yllätyksellinen juttu, ettei monillakaan varmistuksilla voida taata, ettei mitään yllättävää enää tapahtuisi. Sähkökatkoksia sattuu, sivuja kaatuu, virukset jylläävät. Se on elämää!